— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee.
Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.
9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.
Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa kuntoon ja alotti heinänteon.
Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta. Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla alustoilla, hän väliin huudahteli:
— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan, sitten se vasta riemu syntyy.
Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän miellyttävän kiihoittava tuoksu.
Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille outoa ja pani monen aivastamaan.
Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.
Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin hevosharava ei ollut ulottunut.
Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet, aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.