— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.
Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.
Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen pojat saivat tyytyä.
Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan yhä paremmin ja paremmin.
Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä — ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.
Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin, joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta, vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen selässä.
Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi tuntia.
— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.
Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.
Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.