Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi. Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen — ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan, miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan erinomaisia mestareita.
Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin, miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva, oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.
Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin puoliin.
Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s. luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.
— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.
10. Herran päivä paistaa.
Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen "päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.
Nuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!
Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on se ihminen, joka tämän saa tuta!
Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun rauhani minä annan teille"…!