— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.
Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde pyrki häikäisemään.
— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen vuorostaan.
— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!
— Kyllä, kyllä!
Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana, iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan. Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään …
Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa työkunnossa.
— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.
Ja riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.
Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.