— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.
— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.
Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet. Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta, joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki — ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei tunne itseään muukalaiseksi.
— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin, niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole! oli setä usein huudahdellut.
Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet "kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä toisiaan.
— Hohoi, pojat, missä "kissanhäntä", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.
Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata miettiä, kuten setä oli käskenyt.
Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi, vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa, hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.
Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet "kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu. Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.
Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka tavalla avustettava.