Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut. Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin "ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä — muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.
— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin, rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!
11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.
Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä, yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui…
Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä — ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän taidon.
Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen, lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.
— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas, Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin syntymään avara tila.
— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa puiselle permannolle.
Sekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa pari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin lattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta, iloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes muistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä kummassakin huoneessa oli "päivystäjä" tarkastamassa, ettei kukaan saanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista huolimatta tulistui liiaksi, oli "kissanhännänveto" valmis — ja sitten muut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli alkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa tapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa ylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista saivat "toverikäräjät" päättää.
Mutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja omituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää saadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli säännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä puolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa eripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.