— Oi, joko nyt? kyselivät pojat. Ei vielä yhtään väsytä.
Mutta siitä huolimatta istuutuivat kaikki kohta sedän ympärille.
— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56 kilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25 kilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa ollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis parasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä, että neuvoni on hyvä. Suostutteko?
Pojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä juosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta he vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.
Matkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti siltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen kilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.
Vasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta huolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi matkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun tarkoituksen.
— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan hiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.
Vihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen ruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle, joka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa oli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen rakennusten sammaltuneet katot.
— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen sormellaan vanhaa taloa.
Pojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan kiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.