4. Mikko-sedän siirtola.
Se oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui ainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija pienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli päärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa lännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.
Poikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä pyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet keittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää, voita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta. Harvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se nyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut, ja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät ruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.
Syömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo pitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin. Mutta Mikko-setä huudahti tuimasti:
— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi tuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme tarkastelemaan!
Pojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä "ketkaselkäisessä" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa. Ainoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut osottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja saivat summaksi 120.
— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa siinä sarvikkaita!
— Kaikkiin niihin saatte lähemmin tutustua lypsyaikoina, virkkoi setä.
Navetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä maanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin ettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.
— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen häränpyllyä minkä ennättivät.