Yrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät tahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä oli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta se lisäsi riemua sanomattomasti.
Tarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän vaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella, joka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä. Mutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa rakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut ollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma tongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet leikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta raaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti "öh-öh-öh", ja heittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin eipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista, jotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli, setä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys erittäin hupaista.
Riihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi nähtyään kysäisi kovalla äänellä:
— Mikä pikolla kipeä? niin kajahti kellokkaan selvä vastaus:
— Pää-ä-ä-ä-ää!
Ja toiset alkoivat kohta kuin kuorossa huudella:
— Pää-äää-ää-ää!
Poikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta olleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne katsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä, niin juosta pikittivät pakoon.
— Kyllä me ne pian kesytämme, lohdutteli Mikko-setä poikia.
Noin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä siirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön lomitse vilkkui.