"Vahingoittunut?" vastasi mestari. "Silloin leikkaamme sen pois!"
Vanhus näki jo pojanpoikansa rampana ja nyyhkytti ääneen.
Mutta mestari nauroi häntä rauhottaakseen oikein hirtehisen naurua: "Mitäs sormi on? Onhan tuossa vielä luuta ja lihaa tarpeeksi, vaikka leikattaisiin kaikki kymmenen sormea ja vielä varpaat lisäksi. Se käy kuin voideltu, olenkohan vain ottanut veitsen mukaani? Katsokaahan, rouva — yks, kaks, noin! Älkää olko millännekään, rouva Holder!"
Vanhus pidätteli tuskissaan mestaria molemmin käsin. Hän näytti uskovan, että tämä todella saattaisi leikata Fritziltä sormen vain näyttääkseen hänelle kuinka helposti se oli tehty ja ettei hänen sitä tarvinnut surra.
"Mitä?" sanoi mestari. "Pääasia on rohkaista ihmisten mielet. Ja jos tuo tuolla makaakin kuoleman kielissä, niin ei teidän tarvitse sitä surra, sitä vartenhan minä olen olemassa. Mitä sitten kuolema on? Ja sellaiselle miehelle! Tuohan kuolee tuohon kauniisti vuoteelleen — aivan toinen asia olisi, jos hän olisi niskansa taittanut. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"
"Oi, hyvä Jumala, hän kuolee!" huudahti vanhus.
"Mitä?" kysyi mestari. "Tuoko? Ei niitä maitakaan."
"Mutta olettehan sen itse sanonut, mestari Schnödler."
"Niin kyllä, esimerkin vuoksi", vastasi mestari, "näyttääkseni miten teitä rauhottaisin, jos niinkuin kuolemakin sattuisi. Mutta tuon kanssa ei ole mitään hätää. Korkeintaan aika hermokuume ja jäykkä sormi, muuta ei. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"
Samassa hän kääri hihansa, niin että näkyviin tuli kaksi karvaisten karhunkäpäläin ja ihmiskäsien välimuotoa. Ensin hän niitä heristi, haki sitten sidetarpeensa ja tarttui Fritzin käsivarteen.