Kun Heleija tällä kertaa jäi kotiin, oli hänkin liikaa ja kömpi päätään pudistaen jälleen huoneeseensa.
Tyttö istuutui ompeluksineen etuseinän ikkunalle — takimainen oli heisipuun sisäänkurkistamista varten — eikä ajatuksiinsa vaipuneena edes huomannut vanhuksen lähtöä.
20.
Ei milloinkaan toinen päivä eroa niin toisesta kuin ne päivät, jotka seurasivat Heleijan viimeistä Zainhammerin matkaa. Tälläkin päivällä oli aivan oma luontonsa. Niinkuin tupanen olisi ensi kerran ollut tyhjä. Heisipuu näytti aivan kaljupäiseltä, sensijaan että se ennen oli tirkistellyt tuhatkiharaisena. Lapsi, joka leikki Heleijan lähistöllä, pysytteli tiedottomasti vielä sillä pienellä alalla, mikä sillä nyt viikkokausia oli ollut käytettävään ja väisteli yhä polvia, joita ei enää ollut. Niillä seuduin, missä Walleriina-rouva oli istunut, se yhä liikkui suuressa kaaressa. Jopa itse Heleija oli kulkiessaan väistävinään tuon mahtavan rouvan liehuvaa myssyä.
Muuten hän unohti kaiken muun Fritziä ajatellessaan.
Näillä ajatuksilla oli omituinen vaikutus häneen itseensä. Tieto syyllisyydestään ja mietiskelyt miten saattaisi sen, mitä ei enää voinut tekemättömäksi tehdä, ainakin osaksi sovittaa, herätti hänen sisäisen maailmansa, joka tähän saakka oli uinunut tuon reippaan tytön käyttäessä voimiaan uuvuttavaan ruumiilliseen työhön. Se ilmeni pian hänen ulkonäössäänkin. Katseensa syventyi — siinä kuvastui uuden elämän alku.
Aikaa oli Heleijalla kyllin, ja sitä näytti suotavan hänelle yhä enemmän tämän uuden olomuodon kehittämiseen.
Yön kuluessa taukosi sade joksikin aikaa. Mutta jo seuraavana aamuna se alotti uudelleen, laulaen päivästä päivään samaa yksitoikkoista säveltä.
Tunti kului tunnin jälkeen, päivä päivän, viikko viikon. Yksin sade pysyi alallaan ainaisessa yksitoikkoisuudessaan. Se, jolla ei ollut kelloa, ei enää pian tietänyt yön ja päivän erotusta.
Ensin ihmiset katsoivat ilmapuntaria joka tunti, sitten joka päivä, lopulta eivät viitsineet enää vilaistakaan. Tuntui siltä kuin ei voisi toisin ollakkaan. Ensin ikävöitiin jälleen nähdä vihreätä ja sinistä, lopulta unohdettiin, että enää muita värejä olikaan kuin harmaa. Harava ja kuokka olivat muuttuneet satumaisiksi muinaiskaluiksi.