Ihmiset joutuivat päästään pyörälle tästä uudesta maailmanjärjestyksestä, jossa vesi näytti anastavan ilman sijan.
Kunpa vatsankin sijalle olisi ilmestynyt joku uusi järjestys. Mutta sydänalan kohdalla muistutteli tuo entinen yhä olemassaolostaan. Nälkä oli se rengas, joka lujimmin liitti nykyisyyden menneisyyteen.
Ja jos tuollainen heinäsää herätti varakkaittenkin huolia, mitenkä sen täytyikään ahdistaa yksinäisen tytön sydäntä, joka tänään kulutti mitä eilen ansaitsi! Kun vieri päivä päivän perään kenenkään pyytämättä häntä työhönsä, enemmän pesuun ja siivoamiseen kuin muihinkaan sisä- ja taloustöihin, silloin hänen lopultakin olisi pitänyt ymmärtää mitä hän, Walleriina-rouvan sanojen mukaan, oli aikaansaanut. Mutta hän tahtoi mieluummin laskea sen olosuhteiden kuin omaksi syykseen. Tosiaankin, kuka nyt pesisi vaatteita, kun ei voinut niitä kuivattaa! Kukapa lattioita, kun jokainen toi kengissään sisään puolet Luckenbachin pelloista! Taitamattomuutensa ompelijana hän oli valmis tunnustamaan, mutta ompeleminen ei hänestä ollut mitään työtä. Hän ajatteli samoin kuin useimmat hänen säätyynsä kuuluvat. Kun heidän itsensä täytyy joskus kirjottaa kirje tai muu sentapainen, niin se tuntuu niin vaikealta ja kiusalliselta, että he joka kirjaimen sijasta mielellään hakkaisivat sylen halkoja. Mutta kun joku tekee sitä työnään aamusta iltaan, niin se ei muka ole mitään, pikemmin jonkunlaista laiskurin elämää.
"Eikä minua huvita tuollainen laiskurintyö!" jatkoi Heleija ajatuksiaan. "Mutta tullappa kerrankin taas kaunis sää!"
Hän tietää kuuluvansa kauniin ilman toveruuteen. Hän on Luckenbachin heinäniityillä yhtä asiaankuuluva ja välttämätön kuin aurinko ja kuivattava tuuli.
Tosiaankin! Siihen mennessä on syöty, mitä hän tähän saakka on pannut säästöön mahdollisen sairauden varalle. Ei itseään varten, vaan pikku Liisun, tytön varalle.
Anna-Maijaa sensijaan haetaan sitä ahkerammin töihin. Milloin hänet kutsuu Walleriina-rouva, milloin kankurin emäntä, milloin joku muu. Hän joutuu enää hyvin vähän olemaan kotonaan. Hän puhuu joka päivä yhä ylhäisemmin, aikaapa jo heilautella myssyään aivan Walleriina-rouvan tapaan.
Vain harvoin on hänellä enää aikaa ohimennessä pysähtyä alakertaan juttelemaan, ja silloin hän antaa hyväntahtoisesti tuon uuden loistonsa valaista Heleijan himmentynyttä olentoa. Hänellä ei ole rohkeutta tarjota mitään tytölle, vaikkapa haluakin olisi. Sillä hän tuntee Heleijan. Ja tämä ei näytä siltä kuin hän olisi minkään tarpeessa. Päinvastoin hän laskee pilaakin vanhuksesta. Hän näyttelee häntä kohtaan Walleriina-rouvan ja kankurin emännän osia ja tekee tuon niin taidokkaasti, että Anna-Maija toisinaan unohtaa happamanimelän naurunsa ja niiaa niin syvään, kuin Heleija olisi joku noita mahtavia rouvia.
Eräänä sadepäivänä tuli Anna-Maija hämäränaikana Heleijan luo hänen tupaansa. Tyttö huomasi kaikesta, että vanhuksella oli jotain sydämellään.
"Enhän minä ole noita teidän suurellisia rouvianne, niin ettei teidän tarvitse alottaa ilmoista, tahtoessanne minulle jotain sanoa", huomautti Heleija. "Asia on hyvin yksinkertainen, joko puhutte tai olette puhumatta. Niin se on, ja sillä hyvä! Tai ehkä säästätte sanottavanne siksi, kun olen sytyttänyt lampun."