"Niin tosiaankin, puro!" säesti Heleija. "Se on todellakin kamalan märkä. Oletteko jo tänään aikonut muuttaa?"
Vanhus myönnytteli.
"Nytpä ymmärrän", sanoi Heleija, "miksi öljy on niin kallista ja minkätähden tulette luokseni hämärissä. Olette ajatellut että muuten näkisin päältänne, että ajattelette verukkeita. Jos olisitte tullut yöllä, niin se olisi ollut vielä parempi, sillä silloin en olisi kuullutkaan. Te olette minun puolestani oma herranne ja voitte antautua Walleriina-rouvan armoille milloin tahdotte. Minulla ei ole teille mitään sanottavaa eikä pahastumisen syytä. Ja mitä Liisuun tulee, niin sen asian täytyy kyllä selviytyä, niinkuin selviytyykin — ja sillä hyvä!"
Mutta Anna-Maijan mielestä ei kaikki vielä ollut hyvin. Hän olisi niin halusta kuullut, ettei Heleija voinut tulla hänettä toimeen. Sillä niin paljon kuin hän olikin Heleijasta vieraantunut, oli tyttö hänelle kuitenkin liian rakas. Hänhän menikin vain pelosta, että nuo mahtavat rouvat voisivat pitää syntinä, jos hän vielä jäisi asumaan Heleijan luo. Mutta ei ole niinkään helppoa jättää taloa, jossa on kauvan asunut, saamatta sitä tunnustusta, että häntä siellä edes hiukan kaivataan. Hän kehitteli auki suuren paperin, jossa oli pieni sokerileipä, ja antoi sen Liisulle.
"Kunpa et olisi tehnyt tuota noille suurellisille rouville!" lausahti hän vapisevin äänin vielä ovessa. "Ja kun olisit mielikseni edes kerran niiannut, mutta…"
Nyyhkytys katkasi puheen, hän vain viittoili käsillään.
Lukkoon painautuvan oven kalahdus osotti hänen menneen.
Ulkona sateessa hän vielä seisoi jonkun aikaa silmät vettä valuen.
Mutta Heleija itsekin oli sivuuttanut totuuden samana hetkenä, kun siitä vanhusta moitti. Sillä hänelle ei ollut ensinkään yhdentekevää, että Anna-Maija pyrki hänen luotaan pois.
Eipä silti että hän olisi vielä siitäkään, että tuo uskollinen vanhuskin hänet jätti, huomannut mitä hänestä ajateltiin koko kaupungissa.