Mutta Anna-Maija oli kokonaisen ihmisijän talossa asunut. Hän oli siellä asunut jo ennenkun Heleijan äiti vastanaituna nuorikkona sinne muutti. Yksi toisensa jälkeen oli Heleijan muistin aikana jättänyt talon. Ensin paareilla kannettuna isä, äiti ja nuoremmat sisarukset — vanhemman siskon oli hän itse karkottanut. Nyt, kun Anna-Maijakin läksi, vasta tyhjyys tuntuvaksi tuli. Niinkuin olisi äitiä kannettu toisen kerran ulos. Silloinkin oli näin satanut. Ja vanha heisipuu kahisi yhtä omituisesti kuin silloinkin. Aivankuin ihmiset kirkossa rukoiltuaan kohoavat syvään hengähtäen hiljaa istualleen.
Kaikki tuo johtui nyt hänen mieleensä. Ja hän olisi sen Anna-Maijalle sanonutkin. Mutta hän pelkäsi äänensä pettävän puhuessaan. Ja mieluummin kuin että olisi ruikuttaen ilmaissut tunteensa, hän jäi vaieten ikkunansa ääreen istumaan.
21.
Kohtalon näin Heleijaa ahdistaessa se otti yhtä ilmeisesti Anna-Maijan hoivaansa. Aivankuin olisi vanhus sen kehotuksesta päättänyt jättää Heleijan mökin. Sillä sopivampaan aikaan hän ei olisi voinut muuttaa harvoja kapistuksiaan uuteen asuntoonsa.
Tuon pienen talon ränstynyt olkikatto soi sille nykyistä loppumatonta sadetta vastaan yhä vaillinaisempaa suojaa. Vanhojen saviseinien halkeamat taas ottivat avosylin vastaan vihollisen, joka siitä kiitollisena suurenteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mikäli Heleija reikiä tukki, sikäli sade niitä jälleen repi. Heisipuu ei voinut muuta kuin neuvottomana heilutella yhä jäykkeneviä oksiaan. Aika ajoin se koputteli seinään, ikäänkuin yhä uudestaan tutkiakseen niiden lujuutta, ja aina koputettua se ravisti yhä surullisemmin päätään, rukoillen että sade vihdoinkin taukoisi. Mutta se ei saanut siltä muuta vastausta kuin alati ratisevan pilkkanaurun.
Talopahasen ilkein naapuri oli kuitenkin kallio, joka maata motkotti aivan sen oikeassa päässä kiinni. Se valoi öljyä tuleen, tai tässä tapauksessa vettä veteen. Se kokosi kaikki laelleen putoavat vedet ja syöksi ne rinteeltään mökkiparan niskaan, ikäänkuin se olisi ollut mikähän liikkeelle pantava myllynratas.
Vasen sivuseinä paraikaa vajoili. Kattokin olisi suistunut, ellei kallio vihdoinkin olisi armahtanut ja tuota häilyvää olkapäällään kannattanut. Sitten alkoi suurin osa etuseinää vajota. Se kumartui väsyneesti eteenpäin, ikäänkuin kurkistaen kulman takaa apua. Sitten se vaipui hiljaisen nöyryyden esikuvana pää polvia vasten.
Talo muistutti nyt suihkukaivoa, jonka yhdessä kulmassa vanha heisipuu seisoi velttona kuin läpeensä kastunut sateenvarjo, lyöden tuollaisesta ilkiteosta kauhuissaan oksat päänsä yli yhteen.
Walleriina-rouva teki melkein saman tempun, kun saunaemäntä toi Gringeliin uutisen Heleijan talopahasen kohtalosta. Hän löi molemmat kätensä polviaan vasten.
"Siitä nyt näkee kuinka oikeassa olimme", arveli hän. "Onhan ennenkin satanut, mutta tämä sade on kuin taivaan näkyväinen rangaistus. Ja koko Luckenbachin täytyy olla samassa kadotuksessa. Se, joka helatuorstaina on kuusikymmentä täyttänyt, tietää mitä puhuu. Tässä istun ja sanon: onko tämä olevinaan sade? Ei, se on vedenpaisumus erään syntisen tähden."