Mestari meni ja Walleriina-rouva kääntyi Anna-Maijan puoleen, joka juuri pukeutui siniseen vaippaansa mennäkseen ulos.
"Eikö niin, Anna-Maija?" sanoi hän. "Ellemme me suuret rouvat olisi suuttuneet, niin olisi nyt kenties koko Luckenbach hukkunut kuningas Faaraon kanssa. Ja jos olisimme käyttäytyneet vielä toisin, niin kenties koko sadetta ei olisi tullutkaan. Vai mitä te siitä arvelette, Anna-Maija?"
"Oi!" sanoi Anna-Maija. "Aivan niinkuin te arvelette, Walleriina-rouva. En minä ainakaan tee itseäni syypääksi minkäänlaisiin arveluihin. Walleriina-rouva kyllä tietää ettei ole mitään arvelemista sen lisäksi, mitä hän itse arvelee. Joka on niin rikas kuin Walleriina-rouva ja helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt!"
"Anna-Maija on jotakuinkin järkevä ihminen hänen oloihinsa katsottuna", arveli Walleriina-rouva tuosta nöyryyteensä hukkuvasta. "Sentähden onkin Herra häntä niin näkyväisesti kädellään korottanut. Tästä esimerkistä voitte nähdä ettei Jumala ole vain umpimähkään maailmaa luonut, vaan että hänellä on silloin ollut joku ajatus luodessaan toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi."
Ulkoa kuului tuulen suhinaa. Se oli itätuuli, joka nyt nousi kapinaan sateen jatkuvaa valtaa vastaan.
"Siinäpä se!" sanoi Walleriina-rouva taivaan sinisilmän ensi kerran jälleen pilkistäessä harmaiden sadepilvien takaa. "Onhan se päivän selvää. Tuuli on oikein odottamalla odottanut siksi, kunnes rangaistus on päättynyt. Ja kun ei sen ole tarvinnut odottaa siihen saakka, kunnes talo olisi kokonaan hävinnyt, niin näemme ettei taivas ole halunnut kokonaan tuhota kuningas Faaraota, vaan on ainoastaan tahtonut häntä nöyryyttää ja sen kautta johdattaa hänet oikealle tielle. Ja kun Jumalalla on jotain sen tapaista tekeillä, silloin pitää ihmisten rientää hänelle avuksi. Mitä minuun tulee, niin tässä istun ja sanon: mitä voin kuningas Faaraon käännyttämiseksi tehdä, sen teen rehellisesti ja uskollisesti."
Näin riemuitsi Walleriina-rouva, päättäen kohtalon avuksi jälleen ruveta Heleijan asioista huolehtimaan.
Vanha Anna-Maija sensijaan kyyhkyslakassaan — sillä sellaisena oli hänen nykyinen asuntonsa aikaisemmin ollut — oli tosin ylpeä taivaan välittömästä armosta, mutta salassa hän kuitenkin itki vanhan talon kohtaloa ja kuningas Faaraon kovuutta ja tunnottomuutta.
Vanhus ei voinut oikein tottua enemmän uuteen suosioon kuin kyyhkyslakkaansakaan, hänen kun täytyi niistä molemmista nauttia aivan yksin. Rankkasateessakin hän hiipi vanhaan siniseen viittaansa käärittynä hämärissä pelokkain askelin entisen tyyssijansa ympäri. Siellä hän kulki ja kiusasi vanhaa harmaata päätään kuvittelemalla mitenkä kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heleija vain olisi seurannut hänen neuvojaan. Ja joka kerta kun hän muisteli heidän viimeistä eroaan ja jäähyväisleivosta, nyyhkytti hän uudelleen ajatellen: "Olisipa tyttö edes sanonut että hän toivoisi minun jäävän! Eikä hän ole minun mielikseni niiannut ainoatakaan kertaa."
Kuinka sydämestään iloitsivatkaan nyt kaupunkilaiset itätuulesta. Niin miellyttävältä ei olisi tuntunut suloisin länsituulikaan kuin nyt tämän kuivan veitikan karkea olemus.