Sillä karkeutta ja ankaruutta itätuulelta vaadittiin ajaakseen tiehensä tuon raskaan pilvijoukon. Vihaisesti puuskahdellen se lennätti ne takaisin kotimaansa, läntisen meren helmaan. Jälelle jäi vain valkoisina pumpulihiuteina liiteleviä siekaleita. Ja niitäkin jo aurinko ruusuisin sormin kehräili pitkiksi hienoiksi langoiksi.
Kaiken harmaan jälkeen heräsi nyt entinen väriloisto eloon. Kuin tulipunaiset hämähäkit vihreällä paperilla häärivät vihannalla niityllä punaiset hameet, ja tummat takit ja housut kuin mustat kuoriaiset niiden välissä. Ken vain kykeni viikatetta tai haravaa heiluttelemaan, riensi riemuin hikikylpyyn. Pikku kaupunkiin ei jäänyt ainoatakaan tervettä käsivarsiparia.
Ja kuitenkin yhdet, kenties terveimmät, jotka ennen muita kuuluivat vapaaseen ilmaan.
Eipä siltä että niiden haltija olisi ilmanpuutetta kärsinyt. Heleija olisi ulos- ja sisäänkäydessään voinut päästä ovea avaamatta, sillä oven viereen seinään oli syntynyt miehenkorkuinen aukko. Mutta hän sulki oven huolellisemmin kuin milloinkaan ennen, vaikkei mennytkään pitemmälle kuin puutarhaansa. Ja hän kulki nyt vielä kepeämmin askelin ja pystypäisempänä kuin konsanaan, aina väliin virittäen iloisen laulunpätkän. Hän teki ihmisille kiusaa. Niinpä hän istui päivät pitkät, kun ei kukaan häntä työhön pyytänyt, kaikkien nähtävänä tupansa pöydän ääressä. Mutta hän ei näyttänyt ketään huomaavan, ja seinään syntyneestä aukosta hän ei ollut tietävinään.
Tuo oli kaupungin kaikille pilkkakirveille todellinen juhlanäky. Jokainen koetti välttämättä päästä tuota kummaa näkemään, kuiskatakseen jollekin naapurille tai tuttavalle huomautuksiaan juuri niin ääneen, että ne paraiksi ylettivät Heleijan korvaan. Mutta tytöllä oli aina jokaiseen pilkkasanaan raitis nauru ja näppärä sutkaus vastaukseksi.
Öisin oli asianlaita toisin. Kun kaikki äänet olivat sammuneet ja hänen ylpeytensä lauennut jännityksestään, silloin hänen uupunutta mieltään painoi raskaana nykyisyyden ja uhkaavan tulevaisuuden taakka. Mutta silloin tuli Fritzistä hänen onnekseen hänen yksinäisten hetkiensä eroamaton seurakumppani — päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä.
Kun Heleija eräänä aamuna heräsi, eikä päivän noustessa sen säteet heijastaneetkaan hänen pieneen peiliinsä, silloin hänen lannistettu mielensä jälleen virisi uuteen eloon. Nopeasti hyppäsi hän vuoteestaan. Tosiaankin: koko taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Pääskyset lensivät tavallista nopeammin ja niin matalalla, että ne miltei koskettivat puron pintaa. "Nyt heidän on pakosta tuleminen", nauroi hän itsekseen, "tuon runsaan heinänsadon tähden, joka makaa vielä levällään ulkona. Tällaisen aamun seuralaisena on tavallisesti sade ennen iltaa. Nyt minua tullaan taas työhön hakemaan. Ja kun kerran pääsen asiaan käsiksi, niin tiedän kyllä että kelpaan vastakin, kun he taas näkevät mitä voin aikaansaada."
Niin nopeaan hän ei ollut milloinkaan pukeutunut eikä peseytynyt. Hän otti ylleen keveimmän hameensa, voidakseen oikein reippaasti liikkua. Pian kuuluikin koputus, kerran, sitten uudestaan ja yhä uudestaan, mutta koputtaja ei ollut työhön kutsuja, vaan vanha heisipuu. Huonoa leikintekoa niin arvossapidetyn ystävän puolelta! Heleija miltei uskoi, että rouvat olivat tuon vanhan puunkin hänestä vierottaneet. Ja mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä ylemmä pääskyset kohosivat, kunnes vuorenhuippujen ympärillä näkyi pitempiaikaista poutaa ennustava punerva auer.
Heleijan ajatukset eivät kohonneet pääskysten kera — ei puuttunut paljon etteivät hänen silmänsä pisaroineet.
Silloin kuului ulkona ruohikossa hitaasti lähenevät ontuvat askeleet.