Heleija ei ollut ensinkään sillä mielellä, kuin hän uskotteli emännälle olevansa. Hän jäi seisomaan talon edustalle, katsellen vanhuksen jälkeen. Emäntä Dotin oli ainoa, jolta hän saattoi odottaa osanottoa ja apua hädässään — hän oli vähällä huutaa vanhuksen jälleen takaisin. Mutta emäntä olisi pysynyt sanassaan, eikä Heleija puolestaan saattanut pyytää anteeksi, vaikka olisi tahtonutkin.
Illalla heinätyöstä palaavien ohikulkijain pilapuheet vahvistivat häntä yhä pysymään entisessä uppiniskaisuudessaan.
Jos edelliset yöt olivat olleet ikäviä, niin eivät seuraavat suinkaan olleet iloisempia.
Hätä uhkasi entistä ankarammin. Hän oli ärtynyt ja katkera ihmisille, jotka niin väärin käyttäytyivät häntä kohtaan. Ja kuitenkaan hän ei ollut milloinkaan painavammin tuntenut kuinka kipeästi hän heitä tarvitsi.
"Mitäpä minusta!" sanoi hän huolestuneena, istuen vuoteessaan. "Mitäpä minusta! Jos olisin yksin, niin he eivät voisi minua pakottaa mihinkään niin kauvan kun niityllä kasvaa juuria ja purossa on vettä. Mutta Liisun tähden, jota tähän saakka olen ruokkinut vuohenmaidolla ja teellä! Jos olisin voinut edes pitää vuoheni! Mutta anteeksi en pyydä missään tapauksessa. Tahdon vielä tarjoutua työhön. En ymmärrä kuinka minä, jota kaikki ennen ovat kilvan pyytäneet, nyt voin sanoa ihmisille: antakaa minulle työtä! Mutta tahdon kuitenkin vielä tarjoutua Liisun tähden. Niin teen kun teenkin huomenna. Mutta nyt tahdon nukkua. Olkaa vaiti ajatukset, sen sanon teille viimeisen kerran — ja sillä hyvä!"
Tämän jälkeen Heleija kääntyi päättävästi kyljelleen, antaakseen sanoilleen parempaa pontta. Mutta unipa ei saapunutkaan. Hän haki vaistomaisesti ajatuksilleen uutta kiinnityskohtaa. Katseensa sattui lapsen pieneen kätöseen, joka täydessä kuunvalossa lepäsi peitteellä hänen vieressään. Samassa johtui hänen mieleensä mitenkä hänen sisarensa lapsina olivat vaivanneet päätänsä tutkiakseen kädenselässä olevista suonista tulevien miestensä nimien alkukirjaimia. Hän itse oli silloin tehnyt heistä pilaa ja sisaret olivat arvelleet, että kun Heleijan kädenselässä ei ollut mitään kirjaimia huomattavissa, niin hän ei milloinkaan miestä saisikaan. Nyt, kun hänen täytyi ponnistella äskeisiä ajatuksiaan vastaan, teki hänen mieli tutkia kättään. Ja niin miltei itseään häveten kun hän tuon tekikin, hän kuitenkin luuli selvästi voivansa lukea kädestään kaksi toisiinsa kiertynyttä kirjainta. Hän tunsi punastuvansa yhä enemmän eikä ilennyt enää käteensä katsoa. Sillä niin reipas ja rohkea kun hän olikin ihmisten edessä, yhtä ujo oli hän itselleen.
Ja kun nyt Liisu, äkkiä heräten, näki hoitajansa niin iloisena ja rupesi omalla tavallaan hänen kanssaan sopertelemaan, silloin pelkäsi Heleija hänen viisaita silmiään. Oli aivan kuin lapsi olisi tahtonut mainita tuon nimen, vaikka hän tiesi ettei tyttönen voinut lausua ainoatakaan sanaa.
"Älä ole tyhmä, Liisu!" sanoi hän nopeaan. "Eihän se ole tottakaan. Kuu katselee ikkunasta sisään, nähdäkseen oletko sinä hyvä lapsi, ja kertoo sitten pikku veljilleen taivaassa että sinä nukut kiltisti. Katsoppas, kun se on jo tuolla Gringelin kohdalla. Siellä se ensin nauttii jotain virvoketta ja sitten se paneutuu maata."
Lapsi oli uudelleen nukahtanut.
Heleijasta tuntui nyt aivankuin hänen olisi pitänyt pyytää itseltään anteeksi, että hänen kädessään oli F ja H kirjaimet. Sillä sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että suonihaarautumista saattoi lukea mitä vain itse halusi.