Fritz tarttuu hänen käteensä.
"Päästä minut irti!" sanoo Heleija. "Tahdon pitää käteni vapaana."
Hän katsoo Fritzin kasvoihin. Ne ovat kalpeat, mutta niin hyvännäköiset, että oikein sydämeen koskee.
"Eikö niin?" sanoo hän Fritzille. "Sinä olet tahtonut minut omaksesi? Et ole tilannut itsellesi mitään kirvestä? Olen aina ajatellut että sinä minut ottaisit, saadaksesi talosi hyvään kuntoon."
"Niin", sanoo Fritz ja katsoo häneen, "se on kyllä pahasti! Mutta kun mummo on kerran lukinnut laatikkonsa, niin ei sulhaspaitakangasta voida enää panna pois. Sitä ei nyt enää voi muuttaa."
Sen käsittää Heleijakin. "Koska niin on", sanoo hän surullisesti, "niin se on tosiaankin liian myöhäistä. Mutta älä niin narrimaisesti pidä minua kädestä!"
"Koskeeko? Niin, olenhan minä väkevä. Olen Hurja-Fritz."
"Yhtäkaikki. Ja vaikka olisit kymmenesti väkevämpi, niin en sinua pelkää. Mutta älä katso minuun noin, en voi sitä kestää. Oi Fritz, mitä sinä Gringelin Eevalla! Hänestä ei ole sinulle. Kukaan muu ei sinulle sovi kuin minä. Kunpa en olisi sinua puroon sysännyt; nyt sinä ehkä luulet etten sinusta huoli. Sinä ajattelet että Eevalla on rahaa, mutta Gringelissä on paljo lapsiakin. Ja sinun työkalusi! Ne Eeva heittää nurkasta toiseen, niinkuin hänen tapansa on. Ja kaikkialla on likaa ja siivottomuutta. Mutta päästä nyt irti, en anna noin tarttua olkapäihini. Päästä — oi Jumala, en ymmärrä mikä minun on! En ole vielä milloinkaan tämmöistä tuntenut. Tällaista on varmaankin taivaassa — ellei samalla niin ahdistaisi!"
"Mikä sitten?"
"En tiedä."