22.
Holderin Fritzin luonnostaan vahva terveys oli sillaikaa voittanut sairauden. Hän sai jälleen liikkua vapaasti ulkona.
"Onpa sentään kummallista", sanoi hän istuutuen puutarhansa tuolille, "että sairaanaolostakin on jotain oppimista! Terveenä tuskin huomaamme aurinkoa ja taivasta, puita ja ruohoa ja kaikkea muuta mitä ympärillämme on. Mutta kun olemme viikon pari sairaina, niin aivan uusi, eloisa, hyörivä ja häärivä maailma avautuu silmiemme eteen. On kuin noiduttua, että nyt huomaan erikseen jokaisen maassa makaavan kiven, jokaisen siipiään puhdistavan hyttysen ja jokaisen ruohonkorren. Siitä vasta näen, miten tuhmaa entinen hurjisteluni on ollut. Vaikken kykenisi yhtään jäsentä liikuttamaan, niin kykenen kuitenkin olemaan kunnon mies."
Samassa seisoi isoäiti hänen edessään. Vanhus itki.
"Mitä te itkette, mummo?" kysyi Fritz.
Vanhus nyyhkytti: "Oi hyvä Jumala! Että nyt taasen istut tuossa ja olet terveenä — sehän minua itkettää."
"Olette tuhma, mummo", sanoi Fritz. — "Joko olette järjestänyt tuon asian — tiedättehän kenenkä kanssa?"
"Odotahan nyt, kunnes jälleen vahvistut ja voit itsekin siellä käydä."
"Eikö muuta puutu?" kysyi Fritz. "He siis tietävät senkin, että olen vaaninut Eevaa, saadakseni puhua kahdenkesken hänen kanssaan?"
"Tietysti, poikaseni, tietysti", vastasi vanhus. "On se kuitenkin omituista tämä ihmiselämä. Kuulehan, Fritz, etkö kerran ihmetellyt, kun sinun työpajasi oli perinpohjin siivottu?"