"Tarkotatte: tuohon vanhaan aikaan?" Niin nimitti Fritz muutoksensa edellistä aikaa.
"Sitä juuri", vastasi isoäiti.
Fritzin mieleen juolahti nyt asia. "Niin, siivosittehan te kerran salaa työpajani, kun pelkäsitte minun raivostuvan, jos saisin siitä tiedon. Ja minä raivostuin silloin, en ollut löytää työkalujani."
"Kyllä kai", arveli vanhus, "kun olit tottunut niitä etsimään ympäri nurkkia lastujen alta."
"Niin", sanoi Fritz, "se oli viimeisten Grunden markkinain jälkeisenä aamuna, jolloin minä — te tiedätte kyllä jo mitä, enhän mielelläni ajattele tuota entistä aikaa. Olin silloin raivoissani, kun minun täytyi hakea kalujani oikeilta paikoiltaan. Vajan ovikin oli sulettu."
"Arvaappa kerran, Fritz, kuka sen teki! Minä se en ollut".
Fritz mietti hetkisen ja sanoi sitten suuttuneena itsekseen: "Pitääkö minun aina ensiksi ajatella häntä? Johtuupa mieleeni että hän olisi voinut sen tehdä. Vaikka onhan se mahdotonta."
"Voinhan sen sinulle sanoa, Fritz. Heleija sen teki."
"Siis kuitenkin?" Fritzin kalpeille kasvoille nousi tumma puna. Hän tunsi sen ja huudahti suuttuneena: "Walleriinan Eevastahan teidän piti puhua!"
Niin hän huusi, ja kuitenkin hän olisi mielellään tahtonut tietää oliko vanhuksen puheessa perää. Mutta eikö hänellä sidotussa kädessään ollut lahjomaton vastatodistaja? Heikkouteensa suuttuneena hän jatkoi: "Ellei kaikki ole kunnossa siksi, kun alan jälleen ulkona käydä, niin menen Amerikkaan."