Fritz yhä hiljalleen toivoi, että isoäiti oli häntä vain uskotellut. "Schnödlerkin on voinut puhua noin vanhuksen neuvomana", ajatteli hän itsekseen. Tosin saunaisännän yksityispuheet eivät näyttäneet pitävän yhtä hänen otaksumiensa kanssa, mutta pääasiallisesti ne soveltuivat hänen toivomuksiinsa. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää: "Uskon näin ainoastaan sentähden, että toivoisin asian niin olevan."
"Mummo!" sanoi hän. "Te ette olekkaan suorittanut tuota asiaa valmiiksi. Te olette kuin kuumehoureen koira…"
Vanhus löi ajatuksissaan kätensä yhteen. "Mutta Fritz…"
"Kuin ihmiset, tarkotin. Te olette kuin kaikki ihmiset. Te ette sitä tahdo. Tahtoisitte minulle väkisin toisen."
Suuttunut ääni, jolla hän nuo sanat lausui, kaikui niin heikkona, että se tärisytti vanhuksen mieltä enemmän kuin itse puheen sisällys. Hän kuuli hengessään siinä jo kuolinkellojen sointua.
"Mutta, Fritz poikaseni, kuinka voit noin ajatella?" sanoi hän itkien. Hän näki jo mestari Schrammin, hautausmenojen toimittajan, seisovan mustaan viittaansa puettuna oven edessä. Ja hän päätti ensi tilassa perinpohjaisesti korvata, mitä oli Eevan asiassa laiminlyönyt.
"Onhan se jo sovittu, Fritz, ja mitä vielä puuttuu, se on yhdellä ainoalla sanalla tehty. Menen myöskin pastorin luo. Älä nyt vaan suutu, silloin tulet taas huonommaksi."
Fritz näki vanhuksen ottavan viittansa. Hän alkoi todella pelätä, että hän nyt vasta pakottikin mummonsa tekemään sen, minkä hän niin sydämestään toivoi tekemättömäksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut sisintään paljastaa.
"Ellei se ole vielä tehty", jatkoi hän, "niin antakaa sen olla, mummo. Kuuletteko?"
Mummo ei uskonut vanhoja korviaan. Hän kääntyi, saadakseen silmillään lisävahvistusta.