Mutta mummon tarkkaava katse osotti Fritzille, että hän oli vähällä ilmaista sisimpänsä.
"Voin sen suorittaa jo itsekin. Luuletteko minua pieneksi lapseksi, jolle uskotellaan mitä tahansa. Ei teidän tarvitse minun puolestani tehdä semmoista, mikä ei ole teille mieluista."
Tuo lempeys koski aina mummon sydänjuuriin.
"Kuulkaas mummo! Jos en itse kykenekkään, niin kyllä aina löydän jonkun, joka sen tekee."
"Saunaisäntä!" ajatteli vanhus mustasukkaisen tuskallisesti. "Ehkä sentään ennätän ennen häntä. Matkalla Gringeliin on jos kuinka paljo kapakoita."
"Teiltä en tahdo nyt mitään. Teidän ei pidä nyt mitään tehdä.
Kuuletteko? Muuten suututatte minut vielä enemmän!"
"Mitä puhutkaan, Fritz poikaseni! Onhan asia jo seposen selvä. Sinä tulet vielä sairaaksi tarpeettomasta puhumisesta. Jospa mieluummin voisit hiukan nukkua!"
Mummo istuutui tuolille ja näytti syventyvän neuleeseensä. Hän tahtoi odottaa sairaan nukkumista.
Isoäidin viimeiset puheet olivat taas miltei eksyttäneet Fritzin. Hän ymmärsi ettei hän tällä tavoin voisi koskaan päästä asiansa perille. Ja huomatessaan ettei hän, uhmansa ja ylpeytensä kanssa hiljaa taistellen, rohjennut näyttää kasvojaan viisaalle isoäidille, kääntyi hän toiselle kyljelleen.
"Mummo! Tahdon sanoa teille jotakin, mutta — jos tietäisin — no, älkää nyt viitsikö."