Lapsen aamiaismaito vei Heleijan viimeiset rovot. Se ei häneen koskenut. Nuo syvät, vuolaat tunteet paisuttivat hänen sydäntään ääriään myöten, jättämättä suruille sijaa. Kurjuus ei kammottanut — hän pukeutui tietämättään kuin juhlapäivää varten. Siinäkin näyttäytyi hänen sisäinen muutoksensa.
Seisoessaan pienen peilinsä edessä, jota hänen täytyi kääntää miten milloinkin koko vartalonsa nähdäkseen, selvisi hänelle ensi kerran eläessään kuinka kaunis hän oikeastaan oli. Tuohon täyteläiseen mutta samalla kuitenkin solakkaan vartaloon verraten on Eeva vain kuin varjo. Eikä hänellä ole sellaiset hiuksetkaan, niin kirkasväriset ja paksut, aina lähes polviin saakka ulottuvat. Vain epäselvä tunne siitä ettei kuitenkaan kaikki surut ole hälvenneet, saa hänen huutamaan Liisulle: "Kyllä tästä vielä hyvää tulee, Liisuseni, tulee varmaan!"
Jo oli aika lähteäkin, jos mieli täksi päiväksi työhön tarjoutua.
Hän ottaa Liisun käsivarrelleen, sillä yksin hän ei voi lasta taloon jättää. Jos tämä nyt tapahtuisi Fritzin tähden — kuinka helpolta tuntuisikaan tuo yöllinen itsensä tarjoominen! Fritzin tähden hän voisi pyytää noilta suurilta rouvilta vaikka polvillaan anteeksi, ja murtuneen ylpeyden tuskat vain lisäisivät tuota toiseen sulautumisen suloisuutta. Kuinka kaikki onkaan eilisestä muuttunut! Hän painaa lasta rintaansa ja tuntee olevansa sille jotain velkaa, sillä Fritz on hänelle nyt rakkaampi kuin tuo pieni olento.
Pian hän on kaupungissa. Luonnollista on, ettei hän lähde minkään vahtitupanaisen luokse. Tuossa on talo, jonka yläosa on vihreäksi, alaosa siniseksi maalattu. Molempien kerrosten omistajat ovat keskenään vihoissa ja ilmottavat keskinäiset välinsä tuolla tavoin ohikulkeville. Alakerroksessa asuvalla on paljo peltoja ja niittyjä. Talon edessä on puolakärryt, mies paraikaa voitelee niiden pyöriä. Hänen vaimonsa seisoo ikkunassa ja puhuu hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta!" sanoo Heleija tavalliseen tapaansa. Mies vastaa puoliääneen, aivankuin toivoisi ettei kukaan sitä kuulisi. Rouva katsoo syrjään.
"Kuljin äsken maittenne sivu. Siellä näkyy olevan vielä paljo heinää korjaamatta. Teidän kai täytyy ottaa lisäväkeä?"
Hän ei saa vastausta, ei mitään rohkaisevaa: "Niin, jospa tekin voisitte tulla?" Heleijan sydän paisuu. Katsahdus Liisuun saa hänet talttumaan. "Minä voisin teitä auttaa tämän aamupäivän", jatkaa hän.
"Tuolta tulee luullakseni Walleriina-rouvan renki", sanoo rouva miehelleen. "Laita itsesi pian sisään!"
Heleija näkee hyvin, että nuo ihmiset pelkäävät Walleriina-rouvaa.
Jottei kuluttaisi suotta aikaansa, rientää hän edelleen sanoen
mennessään: "Vaikka eihän tuo minulle sentään oikein soveltuisikaan.
Teidän täytyy tulla toimeen omin voimin."