Nuori vaimo, joka tulee häntä vastaan, sanoo toiselle: "Onpa se Heleija itsensä somistanut! Hän varmaan luulee, että häät ovat jo tänään."
Heleija puristaa tietämättään lasta pakottavaa rintaansa vasten niin, että se miltei alkaa itkeä. "Eevan häihin toki pukeudun hiukan paremmin", sanoo hän nauraen olkansa yli tuolle nuorelle naiselle. Sitten hän kääntyy käsivarrellaan istuvan lapsen puoleen: "Hyi, Liisu, emme me itke! Sitä iloa emme ihmisille suo. Naurahan, Liisuseni, naura! Mekö päästäisimme tämän Gringelin Eevan korviin? Mekö sallisimme noitten mahtavien rouvain riemuun ratketa? Mitä Fritz minulle kuuluu? Tuollainen tuhma uni pitää unohtaa. En huoli ainakaan hänestä! En huoli kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!"
Mutta hän sanoo sen aivan kuin kone. Hän katselee hämmästyneenä ympärilleen: missä hän oikein on? Kun ei vain tekisi mitään tyhmyyksiä! Todellakin, olenhan työhön tarjoutumassa. "Tule, Liisu — mutta liian hyvännahkaisia ei olla!"
Siitä tulikin omituinen tarjoutuminen, jommoista tuskin oli ennen Luckenbachissa nähty. Mutta tarjooja esiintyi ylpeänä ja ylimielisenä, vaikka jokaisen hänen naurunsa takana väreili vaivoin pidätetty itku, ja hilpeys pukeutui vain siksi niin hurjaan muotoon, ettei tuo toinen mieliala pääsisi voitolle.
Harvat tunnustivat rehellisesti olevansa kynsin hampain sidotut orpanuus-, sukulaisuus- y.m. suhteiden kautta. Iva, joka muualla peittelemättä tuli hänen osakseen, oli omiansa vain yhä enemmän hänen oikullista mielentilaansa kiihottamaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ensinkään työstä välittänyt, vaan päinvastoin iloinnut, kun ei sitä saanut.
Ulkonaisesti näin ylimielisenä reutoen ja sisällisesti tuskan ja surun kanssa kamppaillen sattui hän kotimatkallaan tapaamaan mestari Schrammin, joka oli ollut hänen äitinsä holhoojana ja sittemmin hänenkin. Mestari katsoi häneen päätään pudistaen. Kun Heleija hänet vihdoin saavutti ja kun vanhus ei huomannut läheisyydessä mitään todistajia, sanoi hän: "Olen oikeastaan niinsanoakseni matkalla sinun luoksesi."
Heleija ei ollut huomaavinaan, että mestari näytti itsekin miltei ihmettelevän aikeensa rohkeutta. "Silloinhan meillä on sama tie", sanoi hän astuen ohitse edelle.
Mestari asetti askeleensa niin, ettei kukaan ohikulkija huomaisi hänen Heleijaa seuraavan. Eikä hän muuten olisi kyennyt tyttöä seuraamaankaan tinkimättä käytöksensä arvokkuudesta — niin nopeaan tyttö kulki hänen edellään.
Vihdoin hän saavutti tytön hänen talonsa luona.
Sisääntultua asetti Heleija lapsen, joka ei milloinkaan ollut hänestä tuntunut niin raskaalta, lattialle, antaen sille leikkikaluiksi pari pelikorttia — ainoat jäännökset vahtituvan loistoajoilta.