Mestarikin tätä ihmetteli. "Olet käynyt työtä etsimässä", sanoi hän. "En ollut kotona, kun kävit meillä. Työtä minulla ei tosin olisi ollutkaan — sillä…"
"Ymmärrän hyvin", riensi Heleija avuksi. "Teillä on väkeä liiaksikin.
Minä tulinkin vaan, kun satuin juuri ohi kulkemaan."
"No eipä nyt juuri väen paljoudenkaan tähden. Ja vaikka minulla olisikin väkeä kyllin, niin olisihan sieltä aina jotain ruuanpuolta joutanut. Mutta sinun täytyy sitä noutaa vasta illalla, ihmisten tähden."
Tämä tarjous loukkasi Heleijaa enemmän kuin kaikki päiväiset ivapuheet. Hänen poskillaan väikehtivät taas valkeat pilkut, kun hän nauraen vastasi: "Syömäänkö sinne tulisin?"
Mestari näytti tällä kertaa pudistavan päätään muistakin syistä kuin ihmettelystä. "Olisiko siinä sittenkin perää", sanoi hän puoleksi paheksuen, puoleksi surkutellen, "kun ihmiset sanovat sinulla olevan ruokaa työtä tekemättäkin? Ja että haet työtä vain näön vuoksi? Ja minä näen ettei sinulla ole vaatteidenkaan puute. Sinä et ole minun mieleeni, mutta ettei isä- ja äitivainajasi kääntyisi haudassaan tähtesi, koetan minäkin sinua varottaa."
Heleija ponnisti kaikki voimansa itsensä hillitäkseen. Rauhottuakseen hän kysyi mestarilta:
"Kyllä kai jo huomaatte, mistä tuollaiset puheet ovat kotoisin? Mitä te nurkassa seisotte? Tuossa on tuoli ja uuninpenkki."
Mutta mestari likistäytyi vielä kiinteämmin seinää vasten.
"Arvelen jo siinä olevan kyllin että olen tänne tullut, enkä halua päälle päätteeksi näyttäytyä ihmisille ilmareikien kautta. Ja noista aukoista ne sanovat, että sade varmaan teki sinulle hyvän palveluksen, sillä nyt eivät naapurit kuule ovien avautumista ja sulkeutumista, kun öisin ehkä otat vieraita vastaan. En tahdo väittää ihmisten olevan oikeassakaan. Mutta naimattoman, itsekseen asuvan naisihmisen ei pitäisi yleensä antaa asioiden kehittyä niin pitkälle, että tuollaisia arveluita saattaa syntyä. Sinä et minun ajatukseni mukaan voi tehdä mitään viisaampaa, kuin katsoa miten pikimmin saat hunnun päähäsi. Minä puolestani en tahtoisi uskoa sinusta mitään pahaa, ja sentähden olisi mieleeni, jos suostuisit leipurille vaimoksi. Hän on jo kauvan aikaa antanut minun huomata, että hän haluaisi sinut naida, niin hyvänä taikka huonona kuin olet. Mutta lapsesta sinun täytyy ensin luopua."
Heleija hypähti raivostuneena ylös tuoliltaan. "Hänkö?" sanoi hän halveksien. "Joka ei välitä omasta lapsestaan? Te ette tahdo uskoa minusta mitään pahaa, ja kuitenkin arvelette että ottaisin tuollaisen."