Mestari Schramm ravisti päätänsä. "Hänen suhteensa ei syntyisi arveluita itse Walleriina-rouvassakaan", sanoi hän. "Leipurilla on kahdeksan lehmää, ja hän voi tuskin leipoa niin paljon kuin saa myydyksi."

"Minkätähden ette itse mene naimisiin noitten lehmien kanssa, koska olette niihin niin ihastunut?" sanoi tyttö. "Minä en välitä lehmistä enkä härjistä. Voin tulla yksinkin toimeen. Ja sitten ne teidän ihmisenne! Voisinko tehdä mitään heille mieluisempaa kuin ruveta huonoksi."

"Olkoon miten hyvänsä", sanoi mestari, muuttuen äkkiä hyvin viralliseksi. "Mutta muista puhumatta sinun ei tarvitse luulla että oikeuskaan puolestaan kärsii sellaista pahennusta, miksikä talosi nyt on koko kaupungille, se on: ellei asiat muutu, niin meidän kai täytyy lähettää luoksesi oikeuden palvelija."

Heleija aivan jäykistyi suuttumuksesta. "Koettakoon vain tulla tänne", sanoi hän, "kyllä näytän! Talo on minun. Kukaan ei auta minua sen hoidossa. Mitä kenellekään kuuluu, vaikka puhkaisen seinät kokonaan enkä jätä paikoilleen muuta kuin katon. Haluaisin sanoa teille, että voitte huolehtia itsestänne ja jättää muut rauhaan."

"Sinä puhut kuin nainen ainakin", vastasi mestari, ihmetellen itsekin omaa ylemmyyttään. "Puhut kuin nainen. Luuletko sinä että poliisi muka tulee omin päinsä? Hänet lähettää esivalta, ja esivalta on siihen oikeutettu, sillä me emme voi oikeuden puolesta kärsiä mitään vallattomuuksia. No, olen sanonut mitä minun on holhoojanasi sanoa pitänyt. Tee nyt miten tahdot, mutta älä tästä lähtien syytä minua."

Samalla kiinnitti mestari liivinnapit esiliinansa alla, näyttäen ihmettelevän niiden monilukuisuutta. Sitten hän läksi.

Heleijalla ei ollut aikaa miettiä sitä eikä tätä — lapsi vaati ruokaa. Muulloin hän oli vastaukseksi häntä nauraen suudellut: "Oikein, Liisu! Sinustakin tulee kerran Heleija, joka ei jätä ihmisiä vastausta vaille!" Tällä kertaa hän, ensin turhaan haettuaan kaikki paikat, mihin vielä joku kreutzeri saattoi olla kätkeytyneenä, tempasi päättävästi lapsen syliinsä ja juoksi ulos edes ovia sulkematta.

Hänen ei ollut pitkä matka leipurin komeaan taloon. Pääkäytävän sivussa oleva puoti oli aivankuin piiritetty. Siellä kahdet käsivarret kurottivat milloin leipiä puodinikkunasta ulos, milloin rahoja sisään. Toiset olivat ala-ikäisen oppipojan, toiset yli-ikäisen palvelustytön.

Mutta Heleija ei huomannut tuosta kaikesta mitään. Hän riensi ohitse tupaan sellaisella kiireellä, että hyvin näki hänen kiirehtivän jonkun päätöksen toimeenpanoon, ennenkun saattaisi sitä katua.

Paksu leipurimestari istui tuvassa tyytyväisenä aamiaisensa ääressä. Koko hänen olentonsa loisti ylenmääräistä tyytyväisyyttä. Valkoinen takki ympäröi hyvinvoipaa ruumista, kalju hikinen pää, jauhot, jotka häntä puuterina ympäröivät, valkeat kotikengät, kaikki todisti yltäkylläisyyttä.