Ensin hän näytti ihmettelevän Heleijan tuloa, mutta ihmettely sulautui tyytyväisyyden hymyksi. Hän nyökäytti päätään puoleksi omille mielijohteilleen: "hm, joko tuo villivarsa lopultakin kesyttyy?" — osaksi itse Heleijalle.
Hänen pelkkä katseensa sai Heleijan punastumaan häpeästä ja suuttumuksesta.
"Ei teidän tarvitse noin päätänne nöykäyttää!" sanoi tyttö puolittain ylenkatseellisesti, puolittain kiukustuneena. "Lapsi tahtoo ruokaa, muuta ei." Hän tarttui esillä olevaan leipään, ja jo liikkeestä näkyi että vastenmielisyys miestä kohtaan siirtyi hänen tavaroihinsakin.
"Niinkö?" huudahti leipurimestari. "Jos Heleija jää luokseni, niin on lapsella oleva kyllin ruokaa ja sinulla samaten. Minun puolestani olkoon sekin täällä." Heleija kääntyi ovensuuhun päin. Lapsi tuntui saastutetulta, kun moinen mies sitä edes mainitsi.
"Lapsi on minun, eikä teidän tarvitse siitä vatkuttaa!" sanoi hän.
Leipurimestari sulautui leveään nauruun. "Sittenpä en käsitä", vastasi hän, "miksi minun pitäisi antaa sille syötävää, jos se ei kerran minulle kuulu."
Heleija seisoi hetken hämmästyneenä. Lausunnon totuus koski häneen niin vakavasti, että hänen piti panna leipä jälleen pöydälle. Sitten hän sanoi niin välinpitämättömällä äänellä kuin ei olisi asiasta millänsäkään: "Luulisitteko sen olevan varkautta? Mutta teidän leipäänne hän ei syö. Eikä hän sitä haluakkaan."
Leipuri nauroi hänen mennessään, ojentautuen mukavaan asentoon. "Kyllä hätä neuvoo. Ellei kananpoikanen ole vielä kypsä, niin tottapa pian kypsyy."
Mutta Heleija lauloi ja ilakoi lapsen kanssa koko kotimatkan, kunnes olivat kahden pienessä kamarissa.
Silloin vasta hänen silmistään puhkesi rajusateen tapainen itku. Onko tuollainen ihminen oikeutettu edes ajatuksissaan loukkaamaan ja halventamaan kunniallista tyttöä!