"Ja minä sanon", uhkaili Heleija, "että lapsesta pitää tulla kunnollinen. Nyt mene tiehesi, äläkä palaja ennenkun olet jälleen tullut kunnialliseksi, niin että lapsikin suostuu sinuun ja sinä voit siihen koskea. Kun minä olen ottanut sen hoitaakseni, jotta siitä tulisi hyvä ihminen, ja raadan sen tähden yötä päivää, niin sanovat ihmiset että se on minun lapseni. Sinun pitäisi voida todistaa että minä en ole sellainen kuin ihmiset sanovat, mutta sinun mielestäsi olisi hauskaa, jos kaikki olisivat niinkuin sinä, ettei sinunkaan tarvitsisi ajatella parannusta. Ja nyt — tunnet minut siksi hyvin, että tiedät että sinun on paikalla meneminen. Jos tulet takaisin kelpo ihmisenä, tahdon olla sisaresi ja tämä olkoon lapsesi. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Sisar yritti vielä kerran pyrhistäytyä ylpeäksi, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän seisoi hetkisen neuvottomana, voimatta kestää Heleijan katsetta. Sitten hän heitti viimeisen silmäyksen lapseen ja teki lähtöä. Lieneekö mieleensä johtunut muisto onnellisemmista ajoista — kyynel vierähti hänen silmäänsä ja hän ojensi tarjoten Heleijalle kätensä. Mutta tämä ei antanut omaansa, vaan sanoi ainoastaan: "Jos jälleen tulet kunnialliseksi, niin voit palata."
Sisar yritti nauramaan, mutta ei kyennyt. Hetkisen päästä hän oli hävinnyt viidakkoon.
Heleija sulki kamarinsa oven, antautuen täysin tunteittensa valtaan. Hänen ylpeytensä oli nyt perin pohjin kukistettu ja hän tunnusti itselleen: "Yksinäinen nainen on maailman kurjin olento! Vaikka hänen käsivartensa olisivat kuinka vahvat, niin se ei voi häntä suojella panettelua vastaan. Heikoinkin mies on hänen rinnallansa väkevä. Mies voi lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia tilille sen, joka häntä kohtaan käyttäytyy huonosti. Ja kuitenkaan ei hänen kunniaansa voi kukaan loukata niin syvästi ja pysyväisesti kuin naisen, jopa loukata pelkällä katseella tai ajatuksella!"
Mihinkä hänen nyt tulisi ryhtyä? Kerjätäkö työtä? Sitä hän ei voi. Mieluummin kuolla! Talo, hänen viimeinen turvansa, on luhistumaisillaan. Ja mitä on lapsesta tuleva? Voiko hän sitä edelleen hoitaa ja kasvattaa kunnon ihmiseksi? Jos hän kuolisi, mitä silloin tulee tuosta pienokaisesta, jota ei kukaan rakasta? "Lopultakin olisi parasta, kun sekä sinä että lapsi jättäisitte maailman, jossa teistä välttämättä tahdotaan tehdä huonoja ihmisiä."
Yhä houkuttelevammin kohisee ulkona puro, niin pontevasti kuin vanha heisipuu pyrkiikin sen ääntä vaimentamaan. Yhä houkuttelevammalta kuvastuu hänen mielessään se piilokas paikka, jossa hän vielä viimeksi tänä aamuna oli uinut. Koko päivän on hän ajatuksissaan kuullut sen kohinan, ikäänkuin se olisi huutanut häntä luokseen. Miksi? Nyt se hänelle selveni. Ja Fritziin — joka kenties paraikaa Gringelin Eevan kanssa häntä pilkkailee — täytyy tuon tapauksen kovasti koskea. Hänen täytyy ajatella Heleijaa joka kerta, kun hän on vannepajuja hakemassa; jokainen vanne hänen höyläpenkillään on häntä muistuttava paikasta, missä kauneimmat pajut kasvavat ja missä … hänen päätänsä huimaa. Hän tempaa Liisun lattialta syliinsä, tehden raivokkaan päätöksen. Pienokainen käsivarrellaan hän kääntyy ovea kohti. Silloin lapsi huomaa kasvatusäitinsä ja tahtoo leikkiä hänen kanssaan, se lyö riemuiten pienet kätösensä yhteen. Hän laskee lapsen jälleen lattialle, vaipuen polvilleen lattiaan, suudellen ja yhä itkien, kunnes hän on sydämestään itkenyt kaiken sen, mikä sitä on painostanut.
Kuinka värisikään vanha heisipuu ilon ja surun vaikutuksesta Heleijan huudahtaessa: "Onhan toki maailmaa Luckenbachia ulompanakin, missä ei enää noita tuhmia rouvia kumarreta! Miksipä minua sanotaankaan Heleijaksi? Miksipä olenkaan saanut Jumalalta vahvat käsivarret ja hilpeän mielen, ellen käyttääkseni niitä Liisun ja omaksi hyväkseni!"
Hän nostaa lapsen jälleen syliinsä, jokeltaen kilpaa sen kanssa:
"Kylläpä me olemme olleet typeriä, pikku Liisu! Markkinoilla
käydessäni on tuo rikas Metzger niin usein kysynyt taloni hintaa.
Tulehan, niin mennään paikalla hänen luokseen!"
Kun hän lapsi käsivarrella astui ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen aukon kautta — sillä nyt hän enää välittää vähät siitä, mitä luckenbachilaiset ajattelevat — tavottelee Liisu keltaista perhosta. Se pakenee heisipuuta vastapäätä olevaan puutarhaan ja istuutuu punakukkaiselle pavunvarrelle suuren karviaispensaan viereen. Heleijan silmät kiintyvät pensaaseen.
"Olisivat edes karviaismarjat kypsiä! Sinun on nälkä, Liisu rukka, ja onpa minunkin. Nyt vasta sen huomaan. Vanha Anna-Maija oli oikeassa sanoessaan, että kun ihmisen taas tulee nälkä, silloin paholainen saa livistää tiehensä! — Mutta sieltä tulee toinen sijalle — no eihän toki se ole — kyllä, hän se on sittenkin! Holderin Fritz se on — todellakin — Holderin Fritz — pajukosta. Miten erinäköinen! Takin alla valkoinen liivi — kaulassa oikea kaulahuivi. Mitähän hän tahtoo?"