Heleija oli lapsellisuudessaan miltei säikähtänyt. Turhaa! Mitäpä tuo häneltä? Pyrki vain lyhyintä tietä morsiamensa luo Gringeliin.
Mutta hän on säikähtynyt, niin mieletöntä kun se onkin.
Jospa Fritz edes näkisi, että Heleija häntä säikähti! Ei ei, siitä
hänen ei pidä tietoa saaman, eikä myöskään hänen sydämensä tilasta!
Siitä ei saa kukaan tietää. Sillä se vasta makupala olisi ihmisille,
Gringelin Eevalle, Walleriina-rouvalle, kaikille suurille rouville ja
— Fritzille itselleenkin!
Heleija laski lapsen maahan karviaismarjapensaan ääreen. Itse hän turhaan etsii pakopaikkaa, ettei Fritz häntä huomaisi. Tämä jo lähestyy. Heleija kumartuu jonkun matkan päähän aidasta, selkä tielle päin, katsellen persiljan keskellä kasvavaa auringonkukkaa. Hän saattaa tuskin hengittää, katselee vain keltaista kukkaa edessään sellaisella tuskalla kuin jos sen lehtien lukumäärästä riippuisi elämä ja kuolema. Muistaessaan untansa, kasvaa hänen tuskansa. Tässähän he seisoivat unissa Fritzin kanssa. Oli juuri näin valoisa ja lämmin, ja pensaissa ja taimissa suhisi yhtä iloisesti.
Fritz on sillä välin ennättänyt aidan luo.
"Katsohan, Liisu, mitä olen sinulle tuonut!" hän sanoo.
Hän kohottaa ilmaan vehnäleivän, niin kullankellervän ja kiiltävän, että nälkäinen lapsi heti pudottaa tavottamansa kypsymättömät karviaismarjat, jotka oli juuri suuhunsa pistämäisillään. Hän lähestyy aitaa, kurottautuen leipää kohti. Fritz antaa hänelle vehnäsen, eikä lapsi pelkää "hurjaa" Fritziä vähääkään.
Mahdotonta onkaan häntä enää sanoa Hurjaksi-Fritziksi. Hän on aivan toinen mies. Ei jälkeäkään yövalvonnasta, silmien sameudesta, kasvojen tummasta punasta eikä entisestä kerskailevasta, kiistanhaluisesta käytöksestä. Kasvoilla lepää tyyni, miettivä piirre, pitkät hiukset ovat leikatut, ääni ei ole enää niin käheä eikä luonnottoman kirkuva. Hän on entistä hoikempi. Kaikki on lempeämpää ja sävyisempää ja kuitenkin miehekkäämpää. Nyt vasta hän on se Fritz, joksi Jumala oli hänet alkuaan luonut.
Nälkäinen Liisu pureksii rivakasti vehnästään. Fritz puhelee ensin hänen kanssaan ja astuu sitten aidan viereen, sanoen hiljaa: "Heleija!"
"Tuohan on sama ääni kuin unissa!" ajattelee Heleija ahdistetuin mielin. "Ja hän on noin ystävällinen Liisua kohtaan, jota muut tavallisesti…"