Linnantiellä, sillä kohdalla, missä vanhan Diktuksen on tapana kuuluttaa tunnit, Fritz vielä pysähtyy. Aikooko hän takaisin? Ei, käyminen rasittaa, hän on vielä sairas. Nyt hän taas jatkaa. Eikö kukaan huuda häntä takaisin? Ja kuitenkin Heleija hämmästyksekseen kuulee huudettavan: "Fritz!" — Lapsi on huutanut, lapsi, joka ei vielä osaa puhua.
Fritz sen kuulee. Hän pysähtyy jälleen, kääntyy ympäri.
Kuka on opettanut lapselle Fritzin nimen? Heleija itse tietämättään, puhuessaan sille Fritzistä. Tuon Fritz nyt arvaa.
Taasen hän seisoo aidan luona. Oikean sidotun käsivartensa hän nojaa lehtien ja kukkien peittämää aitaa vasten.
"Kutsuit minua takaisin", sanoo hän väsyneemmin kuin äsken. "Enhän oikeastaan uskonutkaan, että olisit voinut antaa minun mennä."
"Minäkö?" vastaa Heleija, kääntäen poispäin polttavat kasvonsa. "Mikä mieleesi juolahtaakaan! En ole sinua edes ajatellut."
"Sitten se oli Liisu."
"Liisuko?" Heleija naurahti.
Fritz kutsuu lapsen luokseen ja nostaa sen vaivaloisesti vasemmalle käsivarrelleen.
Heleija kiiruhtaa luo ja tukkii kädellään lapsen suuta. "Älä ole niin yksinkertainen", sanoo hän nopeaan Fritzille. "Lapsi ei voi puhua sanaakaan."