"Ei muuta kuin Fritz?" sanoo puhuteltu vielä äskeistä kalpeampana.
Mutta äänessä on jälleen veitikkamainen sävy. "Sepä ihmeellistä."
"Ei ensinkään ihmeellistä!" vastaa tyttö vielä nopeammin. "Naapurin kissan nimi on Fritz."
"Tuoko tuolla?" Fritz kysyy ja kutsuu sitä: "Fritz, Fritz, tule! Sillä on varmaan toinen nimi", jatkaa hän, "taikka se on nimensä unohtanut. Unohtaminen näkyy olevan hyvin tavallista täällä."
Heleija on aivan ymmällä, tulipunainen, häpeästä pakahtumaisillaan. "Kissa", hän sanoo, "kuulee ainoastaan omaa väkeä, eikä jokaista narria."
Fritziä näyttää hänen tilansa huvittavan. Vaikka hän yhä kalpenee ja puhuu yhä hiljemmin, niin hän kuitenkin käy yhä hilpeämmäksi.
"Minkätähden tukit Liisun suuta?" hän kysyy. "Lapsi tahtoo vielä sanoa minulle jotain."
"Se ei ole totta, mitä hän tahtoo sanoa!" kiirehtii Heleija. Yhä kasvavassa hämmennyksessään hän uskoo lapsen kykenevän ei ainoastaan puhumaan, vaan vieläpä hänen sisimpänsä paljastamaan. Ja nyt hän itse lisäksi, lapsen suuta tukkiessaan, näyttää Fritzille kätensä selkäpuolen. Hänen on pakostakin näkeminen siinä olevat siniset suonikirjaimet ja samassa ymmärtäminen mitä Heleija on sen johdosta ajatellut. Hän tahtoo riistää lapsen pois. Silloin sävähtää veri Fritzin loukkaantuneessa sormessa. Hän käy entistä kalpeammaksi. Hän liikahtaa. Heleija luulee hänen kaatuvan ja tukee häntä kannattamalla lasta. Hänen sydäntään paisuttaa pohjia myöten rakkaus ja myötätunto, mutta ajatus että joku näkisi, saattaa hänen ulkonaisesti säilyttämään mielenmalttinsa.
Onneksi on aita heidän välillään, muuten hän vaipuisi maahan. Toisella käsivarrellaan hän tukee Fritziä ja lasta, toista hän nojaa aitaa vasten. Aivan niin, poski posken vieressä, he olivat unissakin. Heleija tuntee miten Fritzin silmät katsovat häneen juuri samalla ilmeellä. Sama tuskanilo yhtaikaa paisuttaa ja puristaa hänen sydäntään.
"Jospa saisin istua", sanoo Fritz. "Tämä menee kohta ohi. Sormi ei merkitse mitään. Sinun ei tarvitse siitä itseäsi syyttää. Saunaisäntä sanoo että se on pian aivan terve, niin että voin tehdä työtä kuin ennenkin."
Heleijan pitäisi tästä iloita, mutta hän ei voi. Fritz käy hänelle vieraammaksi. Syyllisyyden tunto oli side, joka hänet oli Fritziin sitonut. Nyt se höltyi. Tämän tunteen ja hetken vakavuuden painostamana hän sanoo kiivaasti: "Mene morsiamesi luo!"