"Ja kun ihmiset ovat minulle suuttuneet, niin suuttuvat tästä lähtien sinullekin."
"Mitä minä heistä! Ne ovat kuumehoureita."
Tuollaista sydäntä oli Heleija ikävöinyt. Hänen sielunsa taivas kirkastui. Mutta hän sanoi suuttuneesti: "Olkoon menneeksi, jos sen luulet olevan onneksi, mutta minä en tahdo tunkeilla. Totta on, että mieleni oli paha kuullessani Gringelin Eevasta, sillä olisin sinulle suonut hyvän vaimon. Mutta että minä itse — se ei mieleenikään juolahtanut. Jos kuitenkin niin käy, niin olkoon menneeksi — ellei, niin yhdentekevää. Ei sinun tarvitse luulla että välttämättömästi tarvitsen miestä. Tulen toimeen ilmankin."
Fritzillä oli omat ajatuksensa noiden Heleijan sanojen suhteen. Mutta ääneen hän sanoi: "Niin, voit alottaa luonani milloin vain tahdot. En voi sormeni tähden vielä paljon olla heinän teossa ja muori on kovasti huolissaan miten hän, vanha ihminen, tulee toimeen taloustoimissa ja ruuanlaitossa. Hän on aina pitänyt sinusta ja alun pitäin ajatellut että sinä tulisit vaimokseni. Ei kukaan niin ilostu kuin muori, jos tulet. Liisun otan heti kanssani."
"Luulet ehkä", nauroi Heleija, "että olen sinua odottanut ja ettei minulla muuta tehtävää olekkaan kuin tulla heti, kun kutsutaan!"
"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoi Fritz mennessään. "Et voi kuumehoureittesi tähden kuitenkaan tulla mukaan heti. Mutta Liisu on nyt minun, hän on käsirahana, sitä sinä ainakaan et jätä lunastamatta."
Heleija seisoi yhä aidan luona. "Tulen jälestä", sanoi hän. "Mutta sen saat tietää, etten suvaitse millaista kohtelua hyvänsä enkä kärsi että minua neuvotaan, silloin kun itse näen mitä on tehtävä. Mene nyt — niin se on, ja sillä hyvä."
Merkillistä! Kun Fritz tienkäänteessä katosi näkyvistä, niin ei paljoa puuttunut ettei Heleija rientänyt hänen jälkeensä, ottaakseen häneltä käsirahan pois ja purkaakseen kaupan. Aivankuin hänen kaulaansa olisi pantu rautavanne. Kaikki se, mitä hän vielä hiljattain niin palavasti ikävöi ja sitten niin onnellisena vastaanotti, painoi nyt hänen sydäntään.
Vieras talo, johon hänen nyt piti lähteä, tuntui vankilalta. Hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Fritziä vai ei. Hän ei enää saisi tehdä oman mielensä mukaan, hänen piti tehdä mitä joku mies tahtoi. Ja ajatellessaan, että Fritz oli juuri tuo mies, hän tunsi vain vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Ja kuitenkin hän lopulta pelkäsi vähemmän tuota uutta oloa, kuin siihen siirtymistä. Hän oli kuin lapset, jotka mielellään luopuisivat itsepintaisuudestaan, mutta suutuksissaan siitä etteivät voi niin tehdä, tulevat vieläkin itsepintaisemmiksi.