Niin vaikealta ei mikään matka ollut Heleijasta ennen tuntunut. Hän keksi sata veruketta viivytelläkseen tiellä. Ja vielä oven edessä hän oli vähällä kääntyä takaisin.
"Mutta olkoot ne tuolla sisässä mitä tahansa, minä olen minä ja nyt minä menen. Niin se on, ja sillä hyvä."
Kisällit ja oppipoika olivat jo syöneet ja menneet tiehensä. Liisu vielä söi, mutta muori ja Fritz odottivat Heleijaa. Vihdoin hän tuli. Mutta merkillistä oli, että häneltä näytti nyt puuttuvan rohkeutta esiintyä niinkuin tavallisesti. Huolimatta muorin ja Fritzin ystävällisestä vastaanotosta, huolimatta taloon jo täydellisesti perehtyneen Liisun riemusta, hänestä vain tuntui kuin häneltä olisi jäänyt tuonne ulos ainakin toinen käsivarsi tai jalka.
Hän ei vapautunut siitä ajatuksesta, että kaikki luulevat hänen tänne tuppautuvan, vaikkeivät sitä käytöksellään osottaneetkaan. Fritz tuntui hänestä oudossa ympäristössä yhä vieraammalta. Eikä hän voinut edes Liisun kanssa olla niin kuin ulkona tai ennen kotona.
Muori toi nyt ruuan pöytään ja koetti kaikkea hyväntahtoisuuttaan ja ystävällisyyttään saadakseen hänet syömään. Mutta Heleijan oli mahdoton nauttia mitään. Hän sanoi jo kotona syöneensä. Oikean syyn hän jätti mainitsematta… Se ei ollut mikään muu kuin tunto siitä, ettei hän täällä vielä ollut ansainnut mitään syötävää. Sentähden häntä vanhuksen ystävällisyyskin kiusasi.
Kun muori jälleen ryhtyi töihinsä ja Heleija häntä autteli, tuli hän paremmalle mielelle.
Mitä kaikkea täällä olikaan keittiössä! Ollappa hänen pikku mökissään kaikki nämä kivivadit, tina- ja läkkiastiat edes hetkisen hänen ominaan. Mutta täällä — tuntui niinkuin ne olisivat tahtoneet hänet omistaa eikä hän heitä. Lisäksi vanhus oli hiukan hidas, tuumien ja miettien joka käden käänteessä. Kun Heleija näin ollen ei voinut hyöriä yhtä reippaasti ja repäisevästi kuin mihin oli tottunut, niin tuntui kuin hänen olisi pitänyt, ollakseen änkyttävälle mieliksi, itsekin änkyttää.
Niinkuin hän olisi ollut häkistään vapauteen päässyt lintu, kun hän illalla palasi mökkiinsä. Tämän yön hän vielä nukkuisi Liisun kanssa täällä, huomisesta alkaen Holderin muorin luona.
Kun hän jälleen näki vanhan heisipuun varjossa uinailevan talonsa, huusi hän riemuiten käsivarrella istuvalle lapselle: "Nyt, Liisu, olemme jälleen kotona! Ja jotta elämä olisi oikein ihanaa, pitäisi minun voida kulettaa mökkini kärryilläni minne tahansa. Veisin sen aina sinne, missä olisi oikein vapaata ja hauskaa, milloin metsään, milloin niitylle. Ja kun emme enää jossakin paikassa viihtyisi, niin hei vaan, mökki kärryille ja tiehemme! Fritz saisi olla luonamme ja muorikin, se olisi vielä hauskempaa. Mutta minun pitäisi saada tehdä mitä itse tahdon ja lähteä talosta koska haluan."
"Sinä olet lapsellinen, Liisu", sanoi hän viedessään puoleksi nukkuneen lapsen vuoteeseen, tarkottaen tuolla puheella oikeastaan itseään. "Eihän olla vielä niin pitkällä, pääsemmehän sieltä vieläkin milloin vain haluamme."