Silloin Fritz sanoi vain: "Niin, rikkaus on kyllä huomattava seikka ja Walleriina-rouva on mahtava rouva." Siihen tapaan jatkui keskustelu, kunnes toisella ei lopulta ollut enää mitään sanomista.
Holderin muorilla oli toinen tapa läpäistä tällaiset keskustelut.
Hän oli aina ollut jonkun verran kuuro. Jos joku sanoi hänelle: "Tuollaisen köyhän tytönkö teidän Fritz nyt ottaa?" niin vanhus vastasi esimerkiksi: "Ettenkö ota? Kyllä, kyllä minä olen lääkkeitä ottanut ja lääkärissä käynyt, mutta ei se vain näy auttavan."
"Te ymmärsitte minua väärin", sanoi silloin varottaja kovemmalla äänellä: "Tarkotan tuota Heleijaa."
"Niin juuri", nyökäytti muori päätään, "helisee ja kumisee, niinkuin aina kelloja soitettaisiin."
Silloin jatkoi toinen huutaen, käsiä ja jalkoja huitoen: "Ette vieläkään minua ymmärtänyt, tarkotan tuota Fritzin naimahuumetta."
Muori nyökäyttele päätään: "Huonompaa, paljon huonompaa toisinaan!
Oikein ihmettelen kuinka, tänään kuulen näinkin hyvin."
"Onpa tuokin kuulemista", arveli toinen heittäen yrityksensä sikseen.
Ihmisten puheet eivät olisi muorin mieltä muuttaneet. Sitä enemmän siihen vaikutti Heleijan kummallinen käytös.
"Ajattelehan, Fritz, tarkoin mitä teet", hän toisinaan sanoi pojanpojalleen. "Olen aina toivonut Heleijaa sinulle ja luullut hänen sinulle sopivan. Mutta niinkuin nyt näyttää, alkaa asia minua pelottaa. Ja se näkyy tulevan yhä hullummaksi, mitä enemmän häät lähenevät — mitä sitten niiden jälkeen!"