"Et!" vastasi tämä suuttuneesti.
"Eihän siitä sen pahempaa kuin että joudun naurun alaiseksi", sanoi Fritz. "Ja siitä ei voi kukaan minua moittia, koska kaikki ovat samassa kadotuksessa."
"Mutta minä en voi sitä kärsiä!" vastasi Heleija vielä suuttuneempana. "Sinulle he eivät saa nauraa."
"Hän on sen itse pannut toimeen!" huutavat kaikki yhtaikaa. "Mutta hänen täytyy itsekin koettaa, muuten hän ei ole rehellinen mies."
"Niinkö luulette?" sanoi Fritz. "Laskehan minut, Heleija — ehkä he eivät naurakkaan!"
Samassa Fritz oli jo aisojen välissä.
Suut, jotka jo olivat auenneet naurunrähähdykseen jäivät ihmetellen selkoselälleen, kun kärryt todellakin kohosivat. Ja kun Fritz lisäksi työnsi ne rinnettä ylös aina puutarhan aitauksen sisälle, niin suut yhä enemmän ammottivat tai puhkesivat hämmästyksen huudahduksiin.
Fritziä näytti heidän hämmästyksensä liikuttavan yhtä vähän kuin hän oli heidän nauruaan pelännyt. Ylös tultuaan hän heitti kärryt sikseen sanoen: "Olen tehnyt mielenne mukaan, älkää päästäkö olutta väljähtämään."
Kaikki istuutuivat harmista, häpeästä ja ihmettelystä vaieten. Painikilpailusta ei sinä iltana enää kuulunut sanaakaan. Sitä äänekkäämmin kaikuivat entiset ylistykset Vahvan-Fritzin kunniaksi.
Mutta Fritziä se ei huvittanut rahtuakaan. "Heittäkää nuo tuhmuudet", sanoi hän.