Mutta morsian istui vaieten ja valkoiset ja tummat pilkut vaihtelivat hänen poskillaan.
Kun kaikki olivat lähteneet ja Fritz tahtoi hänet kanssaan kotiin, riistäytyi tyttö irti. "Nytkö jo alotat?" sano hän pidättäen vaivoin kiukunitkua. "Mutta minä en olekkaan samallainen kuin äitini, enkä tyydy mihin hyvänsä. Nyt noudan Liisun ja ensi yön nukun omassa talossani — tee sinä mitä tahdot. Niin se on, ja sillä hyvä."
"Omassa talossasi et voi nukkua", sanoi Fritz hämmästyneenä. "Ja Liisukin on jo levolla. Ethän voi häntä unesta herättää. Minä en sinua pidätä, mutta sinä tiedät itsekin että minuun koskee, jos menet. Sen vuoksi voisit vielä tämän yön nukkua muorin luona. Ja jos haluat, niin voisimmekin vaikka kävellä taloasi katsomaan, koska olen joka tapauksessa aikonut viedä sinut sinne huomisaamuna ennen vihkimistä."
Tyttö ei vastannut mitään, mutta alkoi heti astua edellä taloaan kohti. Hän ikävöi sitä, koskei ollut edes nähnyt sitä neljääntoista päivään. Fritz, jonka mielessä toivo alkoi uudelleen elpyä, seurasi vaieten.
Oli muuan noita penseitä kesäöitä, jolloin luulisi voivan kuulla ruohon kasvavan. Helteen painamat heinänkorret nostavat yökasteen virkistäminä jälleen päitään. Yön pehmeään viittaan kääriytyneinä kiiruhtavat elävät olennot maatamyöten tai hiljaa ilman halki lentäen. Yöperhoset rientävät kömpelön kohteliaasti kukkien luo, sirkat lävistävät terävällä sirinällään yön mustat korvat. Ruohikossa astelee kissa, ravistaen joka askeleella ylhäisesti kastetta korkeallenostetusta käpälästään.
Kaikesta tuosta ei meidän eteenpäin rientävä parimme huomaa mitään. Vihdoin he saapuvat pajukkoon, ja siihen Heleija äkkiä seisahtuu. Tuolta, missä hän tiesi talonsa seisovan, loisti yön hämärässä jotain helakkaa. Eihän se voinut olla hänen vanha harmaa talonsa. Mutta mikä se muutenkaan olisi?
Mutta Fritz hymyilee niinkuin se, joka tietää toista hämmästyttävän salaisuuden. Hän kiiruhtaa Heleijan edelle, voidakseen tytön kasvoista lukea mitä hänen mielessään liikkuu.
Olihan se hänen talonsa! Eikä sittenkään. Ulkopiirteet olivat samat, mutta ei mitään, mikä olisi osottanut sen viime sateen aikaisia surullisia vaurioita. Se ei enää riippunut runneltuna kallion kupeessa, vaan seisoi upeasti suoraharjaisena. Mitä lähemmäs Heleija tuli, sitä enemmän uutta hän huomasi. Kadonnut ei ollut ainoastaan seinään syntynyt aukko, vaan koko tuo vanha seinä. Sen sijalla näkyi punaisenhohtava tiiliseinä ja kaiken kukkurana kevyt tiilikatto.
Tyttö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hänen silmistään puhkesi kyynelvirta. Hän väänteli käsiään ja huusi uudestaan ja yhä uudestaan: "Oi minun vanha, hyvä taloni! Oi minun vanha, hyvä taloni!"
Ensin Fritz arveli itsekseen: "Nyt hyvästi sinä vanha Heleija! Nyt sinun on pakostakin lähteminen!" Mutta kun tyttö ei laannut vaikeroimasta, silloin hänkin tuli pahoille mielin ja miltei katui tekoaan.