"Mutta, Heleija", sanoi hän viihdyttäen. "Onhan tuo yhä vielä sinun vanha talosi, vaikka sillä onkin uusi takki. Sisästä se on aivan sellainen kuin se on ollutkin. Ja vanha heisipuu ei ole kadottanut ainoatakaan oksaa. Olen sitä itse varjellut kuin omaa veljeäni. Eikä sieltä ole hävinnyt leppälinnun pesäkään."
"Ei", sanoi tyttö, "minun taloni se ei enää ole! Tuo ei minulle kuulu. Olin ajatellut että kun kävisi hullusti, niin palaisin vanhaan talooni, ja nyt ei minulla sitä enää olekkaan. Nyt ei minulla enää ole mitään. Nyt voin lähteä maailmallekin."
Fritzin kädet jo lähenivät takin kaulusta, kun hän vastasi: "En tosiaankaan tullut ajatelleeksi että käsittäisit asian tuolta kannalta. Eikä se ole oikein, sillä tiedät hyvin että olen sen tehnyt rakkaudesta."
"Aivan niin", sanoi Heleija, "että voisit oikein minua kiusata, kun ei minulla enää ole mihin mennä! Sentähden sen olet tehnyt."
Fritz puheli itsekseen: "Tuo on se vanha Heleija, mutta ole sinä mies!" Ja hän jatkoi tyttöön kääntyen: "Sen toki ymmärrät, ettei talo olisi sille kannalle voinut jäädä. Ensi sade olisi sen kokonaan luhistanut."
"Ymmärrän", sanoi Heleija yhä suuttuneemmin, "että häpesit talon köyhyyttä ja kurjuutta. Sinun piti näyttää että olet rikas. Minä yksin en ole tuntenut köyhyyttäni; mutta sinun piti vielä ottaa taloni, että oikein tuntisin sinun olevan rikkaan ja minun köyhän."
Fritzin oli vaikea itseään pidättää. Hän sanoi itsekseen: "Jään lähtiessä on aina ryskettä, sitten kaikki tyyntyy. — Usko minua, Heleija! Jos olisin taloasi hävennyt, niin olisin antanut sen luhistua paikkaansa."
"Sano sinä", huusi Heleija yhä suuttuneemmin, "mitä tahdot, kyllä minä näen että tahdot minusta päästä. Mutta minä en ole niitä, jotka odottavat kunnes sanotaan nyt voi mennä. Ja minä menenkin, kun jo olet talonikin ottanut. Mikähän sinä luulet olevasi? En tarvitse ketään, en ainakaan sinua. Tee mitä tahdot, minä teen niinkuin minä tahdon. Niin se on, ja sillä hyvä."
Fritz oli jälleen puristanut nyrkkejä rintaansa vasten. Hän näki nyt että tuo vanha Heleija halveksi kaikkia lempeitä keinoja. "Käyköön miten hyvänsä, ei auta. Nyt ei ole kysymys kuumehoureista, vaan miehenkunniasta, ja se on pystyssä pidettävä." Näin hän tuumi itsekseen, ja alotti:
"Minäkö luulen olevani jotain? Entäs sinä, mitähän sinä luulet olevasi? Sanonpa sen sinulle. Sinä olet typerä tytönletukka, joka et itsekkään tiedä, mitä tahdot. Köyhyys ei ole häpeäksi, kun ei itse ole siihen syypää, mutta se ei myöskään ole mikään ylpeilemisen aihe, niinkuin sinä näyt käsittävän. Sinä näyt arvelevan, että itse ylpeys on hyve, ja sitten sinä ylpeilet siitä että olet ylpeä. Vai ylpeiletkö siitä, että olet voimakas ja työkykyinen? Vaikka olisit kuinka voimakas, niin hevonen on kuitenkin kuusi kertaa sinua voimakkaampi, ja voi olla kuusi kertaa sinua ylpeämpi. Ihminen tunnetaan siitä, että hänellä on järki, mutta sinulla ei ole järkeä paljoa enemmän kuin hevosellakaan, muuten et olisi niin ylpeä. Järki käskee meidän pyrkimään tullaksemme siksi, kuin meidän pitäisi. Mutta siinä ei ole järkeä rahtuakaan, että joku pyrkii vasten virtaa ja kuvittelee olevansa yksin viisas ja koko muun maailman vähämielisen, ja on sitä ylpeämpi kun ei virta käänny hänen mukaansa.