"Sinä luulet tekeväsi hyödyllistä työtä, kun muokkaat ja puhdistat perunamaata, mutta itseäsi et muokkaa ensinkään, vaikka rikkaruohoihin tukehtuisit. Sinä soimaat peltoa rikkaruohojen tähden, mutta oman luontosi pellossa kasvavista rikkaruohoista sinä ylpeilet. Sinä halveksit miehiä ja naineita naisia, mutta jospa oikein ymmärtäisit mitä merkitsee miehenä ja vaimona oleminen! Silloin et halveksisi, vaan pyrkisit tulemaan hyväksi vaimoksi. Olen tähän saakka kärsinyt sinun kuumehoureitasi, koska olen luullut että itse niistä luopuisit. Mutta nyt näen että ne yhä sikiävät, mitä kärsivällisempi olen. Sinun pitää voida minua kunnioittaa. Ja minä tahdon sinua kunnioittaa, sillä en sinua rakastaisikaan, jos en välittäisi siitä minkälainen olet. Minä en pakota sinua liittymään minuun, mutta minä en myöskään kerjää sinua itselleni. Talo tuossa on sinun, voit jälleen mennä sinne, voit tehdä mitä tahdot. En ole tahtonut mieltäsi pahottaa enkä tahdo vastakaan, mutta jos menen naimisiin, niin tahdon myöskin olla miehen sijalla. Nyt tiedät ajatukseni tästä asiasta, ja myöskin sinusta. Voit päättää mielesi mukaan. Niin se on, ja sillä hyvä."
Fritz pelkäsi että Heleija katkaisisi hänen puheensa ja lopullisesti särkisi heidän välinsä. Hän tunsi rakastavansa tyttöä niin paljon, kuin mies voi naista rakastaa. Hän tunsi sen sitä selvemmin, mitä varmemmin hän luuli nyt puheellaan lausuvansa kuolemantuomion heidän yhteenliittymiselleen. Sitä enemmän hän hämmästyi, kun Heleija vaikeni puheen loputtuakin. Eikä hän voinut nähdä hänen kasvojaankaan, kun kuu oli peittynyt pilviin. Hän kuunteli hänen hengitystään, mutta tyttö ei hengittänyt tavallista kiihkeämmin. Odottiko hän ehkä että Fritz häntä kuitenkin vielä rukoilisi? Silloin tyttö oli erehtynyt. Fritz tiesi osottaneensa niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen mielestään oli miehen arvolle sopivaa. Ja tämän nuhdesaarnan hän oli velkaa sekä itselleen että tytölle. Sentähden hän myöskin vaikeni.
Heleija kääntyi lopulta hitaasti ja Fritz seurasi häntä. Koko kotimatkalla ei kumpanenkaan puhunut sanaakaan. Muori oli vielä ylhäällä, odottaen Heleijan kotiintuloa. Fritz sanoi hyvää yötä ja meni ylpeänä ja kuitenkin sydän ahdistusta täynnä työpajaansa.
Mutta ulkona kohosi yhä uusia kasteen virkistämiä heinänkorsia, siilit rummuttivat, yöperhoset liihottelivat, sirkat lauloivat, hamsterit riitelivät, kissat yhä ravistivat kastetta käpälistään. Jokainen huolehti itsestään. Pieni talokin hohti huolettomana. Vain heisipuu näytti aavistavan mitä tänä yönä aaltoili kahdessa rakastavassa ihmissydämessä. Siksi se kuin onnea toivotellen suhisi tavallista vienommin.
26.
Seuraavana aamuna oli koko Holderin talo jo aikaisin jalkeilla. Olihan nyt isännän vihkipäivä. Hän itse saapui jo auringon noustessa työhuoneestaan.
Morsianta vain ei näkynyt. Vihkiminen piti toimitettaman aikaisin. Mutta Holderin muori tapasi Heleijan vielä nukkumasta, kun hän korjasi tuolilta tytön eilisen puvun, pannakseen sijalle morsiusvaatteet. Liisullekin oli toimitettu juhlapuku. Pienokainen nukkui vielä vuoteessaan.
Fritz saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, kun neljännestunti kului toisensa perään eikä Heleijaa näkynyt. Muori huomasi hänen tilansa ja meni katsomaan. Mutta hän tuli säikähtyneenä takaisin, löi käsiään yhteen sanoen: "Oi sitä häpeää, sitä häpeää!"
Fritz ei kysynyt mitään. Hän käsitti ettei muori ollut tyttöä löytänyt.
"Ehkä hän on mennyt kaivolle", sanoi hän.