Niin vähäarvoisena kuin Fritz pitikin omia vihkiäisiään, sitä suurempaa huomiota se herätti muissa. Kadunkulmat, joiden ohi morsiuspari kulki, vilisivät mustanaan väkeä. Kirkko oli niin täynnä kuin juhlapäivien jumalanpalveluksessa. Kun eivät varotukset olleet auttaneet, ryhdyttiin nyt ennustelemaan nuorelle pariskunnalle onnettomuutta sellaiset määrät, että siitä olisi ollut kymmenellekin jakaa.
Vaikenemme niiden suhteen ja vakuutamme vain, ettei luultavasti milloinkaan oltu kauniimpaa paria Luckenbachin kirkossa vihitty.
Morsian katsahti usein sulhaseen ja huulensa jo avautuivat ikäänkuin jotain sanoakseen. Mutta lopultakin hän kuitenkin vaikeni ja Fritzin kysyessä: "Mitä aioit sanoa, Heleija?" hän loi katseensa muuanne ja vastasi hiljaa: "Odotahan — ei vielä."
Kun he toimituksen päätyttyä astuivat kirkosta ulos, piristeli kevyt pilvenhattara kuin ohuen hunnun läpi hienoja pisaroita, sirotellen morsiamen seppeleelle "kultaa", kuten kansa sanoo.
Nyt Heleija kuiskasi: "En tiedä soveltuuko se ja suostuisitko sinä siihen, mutta minä niin mielelläni kulkisin vanhan taloni ohi sinun luoksesi."
"Miksi sanot minun luokseni?" kysyi Fritz, suunnaten matkan Heleijan taloa kohti. "Vaan voithan sanoa: sinun luoksesi taikka myöskin meidän luoksemme. Kunhan vain joka kerta ajattelet että tahdot minun luokseni, kun tulet kylästä kotiimme, niin olen tyytyväinen."
Onnellinen päähänpisto saattoi Fritzin valitsemaan pienen kiertotien. Näin vähitellen eksyivät parjaajat heidän jäljiltään ja he saapuivat yksikseen kenenkään huomaamatta pienen talon kohdalle.
Tuskinpa on nähty kauniimpaa aamupäivää. Taivaalla ei ole ainokaista pilvenhattaraa ja vanhalla heisipuulla on lievän sadekuuron jälkeen kimalteleva hääpuku. Sen oksilla välkkyy tuhannet timantit, puu itse hymähtelee niin sydämellisesti ja sen siipien alla lepäävä talo hohtaa kuin itse morsian. Eikä puutu soittoakaan. Pieni laululintunen visertää oksalla onnellisen rakkauden ikuista säveltä ja kaksi autuasta sydäntä sykähtelee riemuiten. Sillä puutarhassa linnantien tuollapuolen morsian kallistaa hiljaa päänsä sulhasen rintaa vasten ja sanoo: "Täytyyhän minun se kuitenkin sinulle sanoa, Fritz, niin mielelläni kuin toivoisinkin, että sen sanomatta tietäisit."
"Ja vaikka tietäisinkin, niin kuulen sen niin halusta uudestaan vaikka tuhannesti", vastaa Fritz silmillään. Heleija tahtoo jatkaa, mutta katsoo ensin vielä kerran arasti ympärilleen, olisiko ketään lähistöllä, ja hänen silmänsä välttävät Fritzin katsetta.
"Minä olin typerä tyttö ja olen tullut yhä typerämmäksi, sensijaan että olisin viisastunut — ja eilen olin kaikkein typerin. Sellainen olen ollut aina siitä asti, kun viimeksi täällä seisoimme. Mutta katso, eihän se olekkaan mikään pikku asia, kun kaikki yhtäkkiä muuttuu toiseksi eikä enää saa olla oma herransa — varsinkin kun on köyhä tyttö, jolla ei ole mitään."