"No, no", rauhotteli Walleriina-rouva, "älä ole milläsikään, tytöntynkäni! Tänään tosin on jo liian myöhäinen, mutta huomenna on myöskin päivä, jos almanakka puhuu totta."
"Jos te menette sinne", sanoi sepän emäntä, "niin tulen minäkin mukaan."
Paksu leipuri ei ollut koko aikana lausunut sanaakaan. "Hm", ajatteli hän noustessaan. "Jos tuo hurjapää tyttö oikein tuimistuu, niin hän vielä lopulta suostuu minuun. Ja jos onni potkasee, niin saan hänet taloon ilman pappia."
Samassa Diktus puhalsi yksitoista, ja neljännestuntia myöhemmin lepäsi Gringel unen helmoissa.
7.
Kun Heleija seuraavana iltana Gringelissä käyntimme jälkeen kulki kotiinsa, pelästytti hänet Anna-Maija ryntäämällä juoksujalkaa häntä vastaan.
"Onko jotain tapahtunut?" kysyi tyttö vanhukselta. "Eihän pikku Liisu vain ole sairastunut?"
Anna-Maija ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Hän vain huitoi käsiään ja viittaili taloon päin.
"Lapsi on jo pitkät ajat potenut hammastuskia", sanoi Heleija. "Eihän hän vain ole saanut kouristusta?"
Nyt vasta huomasi Heleija että vanhus sipsutti sukkasillaan. Sellaisella säällä ja arkipäivänä tuo oli aivan tavatonta ylellisyyttä. Sitäpaitsi hän nyökäytti päätään niin omituisesti, kaikessa oli jotain juhlallista.