"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"
Anna-Maija löi käsissään kantamansa kengät yhteen: "Varjelkoon! Ne ovat siellä sisässä. Ne ovat sisässä."
"Kutka sitten?"
"Ne — naiset!"
"Räätälin emäntäkö —?"
"Vai räätälin emäntä?" huudahti Anna-Maija sydämistyneenä. "Semmoisen tähden en vedä sukkia jalkaani. Varjelkoon! Että minun piti vielä vanhoilla päivilläni tuo kumma nähdä."
"Kun ette tahdo sanoa, niin näen kai itse ketä siellä on", sanoi
Heleija kärsimättömästi.
Mutta Anna-Maija pidätti hänet: "Kaupunkimme mahtavimmat rouvat,
Gringelin Walleriina-rouva punaisine nenäliinoineen, suursepän rouva
ja kankurinrouva siellä ovat. Olen vielä aivan suunniltani. Oi
Heleija kultani — sitä kunniaa, sitä suurta kunniaa!"
"Tosiaankin!" nauroi Heleija. "Ellei Walleriina-rouva olisikaan kaupungin suurellisin rouva, niin kaikkein paksuin hän aivan varmaan on."
Anna-Maija pisti kengät kainaloonsa ja löi kätensä yhteen, pöyristyksissään että Heleija saattoi nauraa. Sehän oli samaa kuin jos olisi nauranut kirkossa siunauksen aikana.