Heleija nauroi yhä helakammin nähdessään Anna-Maijan juhlallisuuden. "Teidän suurelliset rouvanne! Niin suuri ei kuitenkaan kukaan heistä ole kuin tuo kivinen Kristoffer raatihuoneen luona. Ja vaikka he olisivat vielä suurellisempia, niin muihin töihin olen tilattu koko viikoksi."
"Töihin? Tarkotatko todellakin että tuollainen mahtava rouva itse tilaa työväkensä? Siunaa ja varjele! Jos ei heillä muuta asiaa olisi, niin senhän olisivat voineet minulle sanoa."
"Mitä se sitten olisi?"
"Mistä minä tiedän. Toinen toisensa perään ovat tulleet ja kysyneet, etkö jo ole kotona. — Kuinka minut pelästytitkään! Ethän toki mene tuollaisilla sisään? Odotahan, Heleija, niin heitän sinulle sukkasi peräikkunasta. Ja vielä tahtoisin sinulle sanoa yhtä ja toista. Sinä olet hiukan töykeä käytöksessäsi ja puhut aina suusi puhtaaksi. Ja se ei ole ensinkään sopivaa, sillä ylemmille pitää aina puhua vähän aristellen. Totuus on ainoastaan köyhiä varten, sentähden puhutaankin 'paljaasta' totuudesta. Sitten sinä puhut aina niin kovalla äänellä ja minä tahdon —"
"Jos nyt ette herkiä", sanoi Heleija harmistuneena, "niin saatte syyttää itseänne ettei minulla siellä sisällä enää ole rahtuakaan malttia. Vetäkää te vaikka kuusi paria sukkia jalkaanne — voin vaikka lainata teille omanikin. Mutta minun jalkani ovat puhtaat, olen ne pessyt purossa. Ja niinkuin minä puhun, niin minä puhun. — Laskekaa minut nyt sisään!"
Mutta vanhus syleili tyttöä ja pyyteli nyyhkyttäen: "Niiaa edes kohteliaasti, kun sisään astut. Katsos, Heleija, olen tuntenut sinut siitä asti, kun olit vielä pikku Liisan kokoinen — niiaa toki, kerran vain!"
"En niiaa itse jumalallekaan", naurahti Heleija, irrottautuen vanhuksesta. "Eivätkä teidän kolme suurta rouvaanne ole läheskään jumalan vertaisia. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Sisällä nuo kolme arvon rouvaa paraikaa tarkastelivat pikku Liisua ja hänen vaatevarastoaan. Ei ollut sitä paitapahaista tai sukkaparia, jota ei olisi tutkittu oikein asiantuntijan tarkkuudella.
Heleija lausui sisäänastuessaan hyvän-iltansa tavallisella reippaudellaan. Anna-Maija niiasi minkä ennätti. Kun tyttö näki rouvien ajanvieton, alkoivat punaiset täplät kohota hänen poskipäilleen. Hän ajatteli: "Noin hävyttömiä ne ovat, nuo suuret rouvat! Niinkuin köyhyys ja puute olisi vain sentähden, että heidän oma rikkautensa sen rinnalla oikein loistaisi."
Mutta Walleriina-rouva istahti talon ainoalle tuolille, löi polviinsa ja alotti: "Mikä on totta, se on sanottava — Heleija on siistein ja kunniallisin tyttö koko kaupungissa."