"Ja sitten niin iloinen", jatkoi kankurin emäntä. "Niinkuin ei pajukkoa maailmassa olisikaan, eikä ketään, joka sen takana väijyy. Niinkuin kuvassa pieni lapsi nauraa ja lyö käsiään yhteen, vaikka karhu on sen kaulukseen tarttunut. Siinä vasta luontoa on, Walleriina-rouva."
"Niin on", sanoi tämä, "mutta karhun varalta olemme me. Tässä istun ja sanon että karhu ei Heleijaa pure niinkauvan kun minussa on hengen kipinä."
Heleija katsoi kummastuneena rouviin, toiseen toisensa jälkeen.
Anna-Maija seurasi jokaista tytön liikettä levottomin katsein.
"Se olisi huutava vääryys", kehrää hyryytteli taas kankurin emäntä, istuen sepän emännän kanssa uuninpenkille. "Olisi huutava vääryys katsella rauhallisena sellaisia aikeita. Mutta miten sievä tupanen tämä onkaan!"
"Luulisinpä että tuossa liedessä on mainio kahvia kiehauttaa", sanoi sepän emäntä.
"Entäs pöytä!" hyrisi kankurin emäntä. "Paremmalta tuskin voi kahvi maistua kuin tuolta pöydältä. Heleijalla varmaankaan ei ole kahviaineita kotona?"
"Minun talossani ei niitä aineita ole koskaan", vastasi Heleija.
"Kaivo tuolla ulkona on minun kahvipannuni."
Anna-Maija pelästyi ja paineli suutaan, ikäänkuin siten peruuttaakseen Heleijan sanat.
"Niinpä niin", sanoi Walleriina-rouva. "Selviäähän kaikki paremmin kahvikupin ääressä. Anna-Maija voisi mennä Gringeliin. He voivat lähettää vähäsen sitä mainiota lajia ylemmästä laatikosta, josta otetaan ajureille. Ja kermaa keskimäisestä astiasta. Sitten vielä kolme kuppia ja kolme teevatia. Pannu ja puita kai on talossa?"
Anna-Maijan mielestä Walleriina-rouvan käskyjen toimittaminen oli kunniatehtävä. Se seikka että Walleriina-rouva uskoi talossa olevan pannun, sai hänet talon nimessä niiaamaan. Mennessään hän ajatteli: "Eiköhän joku tule minua vastaan ja kysy mihin minulla nyt on niin tärkeätä asiaa?" Mutta pelko että Heleija sill'aikaa voisi tehdä jonkun tyhmyyden, ei suonut hänen koko matkalla oikein kunniastaan iloita.