Walleriina-rouva katsoi molempiin miltei säälien. Sillä mitä olivat seppä ja kankuri yhteensä Walleri-vainajan rinnalla, hänen elonsa päivinä! "Voitte molemmin päivät pitkään kiittää jumalaa polvillanne", sanoi hän läiskäyttäen kämmenet polviinsa. "Minun miehessäni ei ollut kuntoa rahtuakaan. Hän nyt makaa tuolla Luojan turpeessa. Mutta hän oli hyvä mies. En ole koskaan tarvinnut hänen suhteensa valittaa. Se olisi valhetta. Ei kellään ole ollut sen parempaa."
"Se merkitsee, etten minä muka voisi miestäni kiittääkään?" sanoi sepän emäntä. Hän ei käsittänyt mikä etu kuolleella oli tässä suhteessa elävään nähden.
"No no!" surisi kankurin emäntä. "Ihminen voi olla iloinen, jos hänellä vaan on sellainenkin mies, kuin minulla. Minä en vaihtaisi kenenkään kanssa."
Heleija oli neuleineen istuutunut vuoteensa reunalle ja pikku Liisu leikki hänen läheisyydessään. Hänen mielestään tuntui jo se hullunkuriselta, että naiset istuivat hänen tuvassaan ja näyttivät aivan unohtaneen, mitä varten olivat tulleet. Kun he nyt kunnianhimosta tahtoivat kukin olla ensin onnettomin, sitten onnellisin, silloin tuo kaikki tuntui hänestä aivan liian hullunkuriselta. Hän purskahti äänekkääseen nauruun. Tämän nuo suurelliset rouvat lukivat, hänen onnekseen, Liisun aiheuttamaksi. Sillä että köyhä tyttö olisi uskaltanut nauraa suuriarvoisille rouville, siitä heillä oli yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, että joku suuriarvoinen rouva saattaisi puhua tai tehdä jotain naurettavaa.
Anna-Maija ei olisi läheskään sellaisella vauhdilla rynnännyt sisään, ellei hän olisi jo ulkona kuullut Heleijan naurun. Hän arveli pelkonsa nyt toteutuneen.
Mutta rouvien osottama ilo hänen takaisintulostaan rauhotti hänet. Jopa hän rohkeni uskoa osan ilosta laskettavan hänen ansiokseen, tosin suurimman osan kahvin ja kuppien hyväksi. Suurella innolla hän ryhtyi käskemättä toivotun makujuoman valmistamiseen.
"Eiköhän Heleijakin juo kupposta kanssamme?" kysyi kankurin emäntä.
Heleijan mielestä tuntui hullunkuriselta, että häntä piti kestittämän omassa talossaan. "Juokaa te vain itse laitoksenne, en minä niistä välitä."
Anna-Maija arveli että Heleijan oikeastaan olisi pitänyt kiittää, siksi hän niiasi hänen puolestaan.
Toista kuppia juodessa heräsi jälleen sama mielenliikutus, mikä Heleijan kotiin tullessakin oli vallinnut. Nuo kolme rouvaa katsoivat kerta toisensa perään niin hyväntahtoisin silmäyksin Heleijaa, että vanhalle Anna-Maijalle tuli kyyneleet silmiin.