Vihdoin alkoi Walleriina-rouva Heleijalle kuvata sitä vaaraa, mikä häntä nyt uhkasi.
Mutta Heleija vain nauroi. "Jos Holderin Fritz onkin hurja, niin olen minä itse vielä hurjempi." Kun puhuttiin Fritzin päätöksestä tehdä ennen kuulumatonta, hänen valepuvuistaan ja yöllisestä matkastaan pajukon tielle, tokasi tyttö: "Hän on mennyt Weiden kapakkaan!" Mitä painavammaksi varotukset paisuivat, sitä vastahakoisemmaksi hän kävi.
"Kunhan edes tietäisi mitä hän teille oikein aikoo!" sanoi sepän emäntä. "Kauheinta on ettemme edes sitä tiedä."
"Niin juuri", vahvisti kankurin emäntä, unohtaen mielenliikutuksessaan koko kehräämisensä. "Vaikka päänsä puhki aattelisi, niin ei siitä tule sen viisaammaksi."
"Mitäkö hän aikoo?" sanoi Heleija nauruaan pidättäen. "Hän varmaan aikoo minua kosia, ja te ette saa sitä estää!"
Rouvat löivät kätensä yhteen. Vanha Anna-Maija teki samoin, osaksi pelästyksestä, osaksi kohteliaisuudesta.
"Rouvat" sanoi hän, "koko yön olen kuullut pajukosta risahduksia."
"Niin", arveli Heleija, "ellei hän minun tähteni pyri talon läheisyyteen, niin hän varmaan tarkottaa teitä, Anna-Maijaseni. Tunnustakaa vaan nyt vapaaehtoisesti! Muitahan ei talossa asukkaan."
Silloin purskahtivat rouvat kaikin nauramaan. Walleriina-rouva vakuutti että Heleija oli oikein tyttöjen tyttö, miltei kuin hänen Eevansa. Anna-Maija nauroi muiden mukana, niin paljon kuin häntä hävettikin.
Walleriina-rouva oli ensimäinen, jonka onnistui jälleen palata entiseen mielentilaan.