"Ja öiseen aikaan en minä missään tapauksessa päästäisi häntä sisään", lisäsi hän, "yrittäköön millä verukkeella hyvänsä."
Heleija jo suuttui. Punaiset täplät poskipäillä eivät ennustaneet hyvää. Ja kuka tietää mitä hän olisi sanonut ja tehnyt, elleivät rouvat olisi ylen innokkaasti vakuuttaneet että hänet tunnettiin liian hyvin, niin ettei kukaan ollut tahtonut hänen käytöstään epäillä.
"Tietäähän jokainen", sanoi kankurin emäntä, "että Heleija on kelvollisin kaikista kaupungin köyhistä tytöistä, eikä kukaan tiedä hänestä mitään huonoa. En ole puolella ajatuksellakaan tahtonut sinua loukata. En tosiaankaan olisi semmoisen tähden heittänyt työtäni ja raahautunut tänne sairaine ruumiineni."
"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi sepän emäntä nousten. "Muuten kuulee räätälin emäntä lehmistäni, etten ole kotona."
"Niin", päätti Walleriina-rouva aimo polveensa lyönnillä. "Tahdomme tehdä tehtävämme parhaamme mukaan. Kupit jätämme tänne. Huomenna voi sepän emäntä tuoda kahvit mukanaan ja minä toimitan pari tuolia, ja niin pelastamme ainakin yhden sielun kadotuksesta."
Samassa hän jo seisoi pyylevänä tuvan ovensuussa. Näki selvästi ettei Heleijan ovi ollut hänen kokoisilleen kyhätty. Se vaati hänen jykevältä ruumiiltaan muutamia perin taitavia käännöksiä, ennenkun hän oli onnellisesti ulos hilautunut.
"Älä naura, Heleija, älä naura!" varotti sepän emäntä vielä kerran ulkoa. "Se tuntuu niin pahalta."
"Ellen naura", sanoi Heleija poistuville, "niin en ainakaan itke! Koko juttu on pelkkää lorua. Päivisin täytyy minun olla työssä ja öisin sulen oveni kenenkään kehottamatta."
Vanha Anna-Maija piti velvollisuutenaan vielä kerran esittää koko asian Heleijalle mikäli mahdollista noiden isoisten rouvien omilla sanoilla ja eleillä.
Heleija ei voinut asiasta vakaantua, ja vanha heisipuu näytti olevan samaa mieltä. Vielä pitkän aikaa rouvien mentyä nauraa hihitti tyttö itsekseen.