"No, en tahdo sanoa mitään", kehräsi kankurin emäntä, "mutta jos minulla olisi aikaa, niin voisin kertoa monta juttua. Tiedättekö mitä sattui meijerin tulipalossa? Rengin vaimo oli kaikkein uutterin paloa sammuttamaan, itse pormestari ihmetteli sitä. Niin oli rohkea, että hiuksensakin paloivat, mennessään paikkoihin, joihin muut eivät uskaltaneet. Ja kuka oli tulen sytyttänyt? Joo, renginvaimo itse. Se on hyvin tavallista, sanoi pormestari perästäpäin, ja sentähden herrat usein tutkivatkin kuka sammutuksessa on kaikkein innokkain."
Silloin kävi asia rouville niin loimottavan kirkkaaksi kuin itse meijerin palo.
"Niin", sanoi muurarin emäntä hiljaa, "voisinpa sormellani näyttää sen, joka kaupungin sytytti."
"Ja joka sai tulvan aikaan", lisäsi siihen kukkarontekijän emäntä.
Satulasepän emäntä teki käsiliikkeen, joka sanoi: "Kas niin, tuon kaiken sanoin jo kymmenen vuotta takaperin. Mutta kuka minua uskoi?"
Heleija olisi nauranut, ellei hänen silmänsä juuri olisi sattuneet pieneen puuvarastoonsa, joka arveluttavassa määrässä läheni loppuaan. Sillä oli sama kohtalo kuin yleisellä mielipiteellä Holderin Fritzin hyveistä — se hupeni päivä päivältä.
Heleija oli päivisin enimmäkseen poissa kotoa, mutta se ei rouvia häirinnyt. He tulivat joka päivä jo aikaisin taloon. Walleriina-rouva oli toimittanut tuoleja; jokainen toi kupit mukanaan. Joka päivä oli jollakin kahvia ja kermaa. Ellei tavattu Heleijaa, niin tavattiin toisiaan. Ellei puhuttu hurjan Holderin viimeisestä yllätysyrityksestä, niin puhuttiin muista asioista.
Pajukon pieni talo oli muuttunut jonkunlaiseksi päävahdiksi. Koko päivän ympäröivät kahvinsavun keveät pilvet olkikattoa ja vanhaa heisipuuta. Kun Heleija iltasin tuli kotiin vainiolta, oli hänen tupansa usein täpösen täynnä väkeä. Silloin alkoi loppumaton varotteleminen ja neuvominen, pelotteleminen ja kielteleminen, niin että joku toinen kuin Heleija olisi joutunut suunniltaan.
Heleija vain nauroi ja löi leikiksi, sitä enemmän, mitä arveluttavammalta asia lopulta rupesi hänestä itsestäänkin tuntumaan. Hän ei enää voinut epäillä etteikö Fritz häntä väijyisi, hän oli sen omin silmin nähnyt.
* * * * *