"No?" kysyi hän emännältään, joka juuri kotiutui. "Onko vahtivuoro taas suoritettu, Leena? Kenen on tänään vuoro, vääpelin vai korpraalin?"
"Kuulisipa tämän Walleriina-rouva", vastasi sepän emäntä, "niin kyllä hän sinulle antaisi vääpelistäsi, niin kuin oikeutta myöten pitäisikin."
"Sinusta, Leena, mahtaisi tulla hyvä rummuttaja, sinulla olisi rumpupalikatkin omastatakaa."
"Siitä sinun ei kannata pilkata! Kenen on syy, että olen sinua laihempi? Sinä kiusaat minua pitkin päivää."
"No, kerroppas nyt jotain vahtituvastanne!"
"Sen sinä lörpöttelet kuitenkin Gringelissä. Ja jos Heleija-rukka vain tekisi jonkun tuhmuuden, niin sinä heti panisit pennisen kirkkohaaviin — sinä toisten vahingosta iloitseva, kateellinen mies! Sinua harmittaa, että me Heleijaa suojelemme. Mutta juuri sinun kiusallasi me oikein vahdimmekin!"
"Tietäähän sen! Teidän vääpelinne yksin voi jo polviinsa lyömällä ja vetämällä kielensä huotrastaan ajaa vaikka mimmoisen hurjapään pakosalle. Mutta leikki sikseen! Sinä uuvut yhä enemmän, Leena rukka. Minun tulee sinua surku ja sinusta tulee vihdoin loppu, ellen sinua auta."
Emäntä katsoi häneen kummastuneena. Hän olisi mielellään uskonut miehensä puhetta.
"Tirkistä mitä tirkistät!" sanoi seppä. "Sinun hyvä luontosi on tällä kertaa liikuttanut minua."
"Jos oikein hänet tunnen, niin hän tällä kertaa puhuu tosissaan", ajatteli emäntä.