Hänen naurussaan värisi huonosti salattu raivo.
Seppä tahtoi häntä pidättää, mutta turhaan. Vielä kauvan Fritzin mentyä kuului tuo kolkko nauru.
* * * * *
"Niin hiljaisena hän ei ole vielä milloinkaan tullut kotiin", ajatteli sepän emäntä, nähdessään miehensä astuvan sisään. "Toisinaan hän kyllä vaikenee vaanimishalusta, mutta tällä kertaa hän on aivan kuolonkalpea. Noin vavisten hän ei ole vielä milloinkaan vaatteitaan naulaan ripustanut koko yhdessäolomme aikana. Eikä milloinkaan noin nikottanut. Näen ettei hän halua puhua, vaan minäpä autan alkuun."
Mutta sepällä ei ollut kaikkiin emäntänsä kysymyksiin muuta vastausta kuin: "Ei se ole mitään, haluan nukkumaan. Huomenna täytyy nousta ennen aurinkoa."
Seppä kääntyi jo kamarinovea kohti. Silloin emäntä huomasi pilkun hänen oikeassa paidanhihassaan ja pidätti. "Aina sinun pitää ottaakin noita hienoja paitoja pajaan mennessäsi! Oletko tavannut Fritziä? No, malta nyt hiukan! Eihän se vaan mahda olla palopilkku? Mutta mikset sinä puhu mitään? Ei tuo näy hankaamalla lähtevän. Mutta etköhän sinä, seppä, sentään puhuisi edes pari sanaa? Se on sittenkin palopilkku. Mutta sano nyt edes tahdotko huomisiin perunapulliin ruoholaukkaa vaiko et? Siellä on nyt taas niin kauniit taimet."
Hänen viimeinen keinonsa tepsi.
Seppä istuutui raukean näköisenä. Vaimonsa asettui mahdollisimman lähelle, ikäänkuin olisi pelännyt sanojen pitemmällä matkalla viivytteleivän tai hukkuvan.
Vihdoin sai seppä sanoiksi: "Toivoisin, Leena, että olisin jäänyt kotiin. On kamalaa olla sellaisen ihmisen kanssa."
"Missä hänet tapasit?" kysyi emäntä.