"Zehnt-puron mutkan pensastossa."
"Pensastossa?" päivitteli emäntä. "Keskellä pensastoa."
"Keskellä!" Seppä vaikeni.
Emäntä olisi jo mielellään livistänyt kylään. Hän riensi hengessä vahtitupaan! Näki itsensä siellä, toiset naiset ympärillään, henkeään pidätellen. Vääpeli kohottaa jo kätensä läimäyttääkseen polviinsa puheen päätteeksi. Korpraalin naama on kateudesta keltainen. Ja sepän emäntä — mutta eihän hän itsekään vielä tiedä jatkoa.
"Totisesti!" sanoi seppä. "Enpä olisi milloinkaan tuota Fritzistä uskonut."
"Mitä sitten?"
"Että hän sen tekisi."
"Mitä tekisi?"
"Sen! — Niin, sen hän vielä varmasti tekee." Samassa seppä löi kätensä yhteen ja vaimonsa seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään. Aivan samoin näkee hän kaikkien vahtituvan vaimojen tekevän. Emäntä-rukka on täällä kuuntelijana ja siellä kertojana. Ja lopulta hän alkaa tuskastuttavalla levottomuudella toivoa vihdoinkin kuulevansa tuon "sen".
"Saamari tuota nikotusta!" jatkoi seppä. "Niin, tuo poika todellakin väijyy Heleijaa ja siihen hän tarvitsee kirveen, jonka voi pistää poveensa, niinkuin hän itse sanoi. No, ei hän sitä niin selvään sanonut, niinkuin minä nyt sinulle kerron, mutta varmaa on että hän on raivoissaan. Aioin aluksi laskea hiukan leikkiä, mutta sellaisesta leikistä varon itseni! Fritz sanoi, että Heleijan on laattava hänestä puhumasta."